Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

Tänne tulee kaikki tarinat mitä kirjoitat!

Chatti

 

 

Tarinat  1  2  > [ Kirjoita ]

Nimi: Lintu

21.02.2019 21:40
~Emily~

Emily näytti maansa myyneeltä, kun kipitti ystävänsä vierelle.
"Miten eilinen mytologian kurssi Kheironin kanssa meni? Olen tietääkseni ollut avustamassa sitä vain kerran, sillä ensiapuopastukset ja kasvinhoitokurssit ovat enemmän minun juttuni. Ja tämähän oli jo sinun toinen kertasi!", tosiaan Dean veti vähän aran paikan tytölle alkuun. Miten meni? No, surkeasti. Hän oli itse tullut myöhässä paikalle, silloin kun oli tullut, papereita oli tullut tulostimesta satamalla, mitä tulostin siellä teki?! No pois heitettäväksi se oli viety, juuri tämän takia. Joku hefaistoksen lapsi oli ohimennen koskenut tuohon, ja kaaos tulilla. Sitten se joku ärsyttävä lapsi mukaan, joka päättää järjestää paperilennokki kisat kesken kaikkea…
“Upeasti, kai minä olen niin nuori, että minunkin pitää tietää enemmän kreikan mytologian paperi sodista”, emily mumisi puoli tokkurassa. Hän otti lautaselleen salaattia, ja vielä leivän. Dean näytti onnekseen tajuta ettei tyttö kaivannut paljoakaan seuraa siinä vaiheessa, kun rättiväsyneenä yritti pitää päänsä ylhäällä. Hän alkoi popsimaan salaattia, ja oli melkein söpöä, kuinka tyttö yritti parhaansa pitää päänsä ylhäällä, se silti painui aina alas. Kyllä, tyttö oli koko yön kulkenut nymfien seurassa, ja kuunnellut heidän mielenkiintoista mietiskelyä. Mietiskelyä miten nämä saisivat mahdollisuudet olla satyyri. Ja sitten najadien puhetta, johon tämä itsekin oli osallistunut.
“Najadit, ja nymfit? Monta sataa heitä olikaan täällä?”, Emily sai nostettua päänsä katsomaan Deaniin päin, hän alkoi miettiä kysymystä, jonka tyttö oli napannut puskan-takaa otteellaan. Samalla kun hän puputti tuota salaattia, hän tajusi yhden jutun. Minun kuuluisi olla yksi heistä.. Yksi jokien täytteistä, kauneista, ja niin ovelista neidoista.
“Laskimme heidät kerran, mutta täytyy sanoa että heitä on leirillä yhtä monta melkein kuin leiriläisiä”, Dean sanoi. Emily yllättyi, ja nyökkäsi hiljaa. Emily kävi viemässä viimeisten joukossa polttouhrin nuotioon, joka tällä kertaa oli tomaatti. Ei hullumpaa, tuoksu oli aika hyvä, mutta tyttö ei tiennyt ketä kiittää. Pan? Zeus.. Poseidon.. Mikään jumala ei tuntunut kiittämisen, suht koht rukoilun arvoiselta. Lopulta hän rukoili vain luonnon jumalan puolesta, ja palasi paikalleen.
“Hei Emily! Missä olit koko yön? Et tullut palvelusväen talolle ollenkaan?”, Alex kysyi vähän keskempää pöytää. Oh no.. niinpä.. en ollut käynytkään talolla, ja arvaten nuo, joku oli koko yön soittanut käytävällä rauhoittavaa musiikkia. Emily katsoi käsiään, ja mietti mitä vastaisi, tietty kysymys oli kiinnittänyt monen huomion, ja moni odotti tämän vastaavan jotain järkevää.
“Lähdin vähän aikaisemmin huoneelleni, oli aika rasittava päivä, ja en jaksanut jäädä puhumaan muille jos totta puhutaan”, Emily vastasi loput puoliksi mumisten. Alex katsoi tätä puoliksi kysyen, mutta huokaisi lopulta. Onneksi tuo oli uskonut tuon.. muuten olisin jo nyt ongelmissa. Emily popsi loput ruuat lautaseltaan, ja söi leivänkin niin nopeasti kuin osasi. Tänään ohjelmassa… mitä se olikaan.. Ai niin, hänen täytyisi mennä satyyri koulutukseen.. Eihän Emily ollut tytöksi sen huonompi pitämään puoliverisiä aisoissa, mutta oli ehkä parempi nähdä miten muut tekevät työnsä.

Koputin aivan hermoissani jonkun satyyrin oveen.
“Odota hetki!”, kuulin sisältä, kuulin jonkun huoneen sisältä. Huokaisin, ja jäin nojaamaan palvelusväen talon käytävään. Joku aika punatukkainen satyyri astui ovesta ulos. En ollut nähnyt tuota ennen, mutta kai hän oli vasta palannut palveluksesta. Hänen tukkansa oli paksu, mutta lyhyt. Hän katsoi minua pitkään hämillään. Kyllä.. vihreä huppari, ja lyhyet shortsit. Pojalla oli tavan mukaan vain leirin T-paita, eikä tämä housuja jalkaansa ollut laittanut. Sarvet näkyivät aika komeasti.
“Hei! Olen jayce! Ja anteeksi tukkani on mikä on. Olet varmaan Emily?”, hän kysyi. Nyökkäsin, ja katsoin muualle. Välttelin katsetta, mutta en kuitenkaan loukkaavan paljoa.
“Ei näytät ihan hyvältä.. Tuotah.. Voisimmeko mennä ulos?”, kysyin varoen katsoen Jaycen silmiä. En osannut päättää minkä väriset ne olivat. Sivahdus keltaisen vihreää.. mutta vihreän meren näköiset..
“Tietty! Mutta tule ensin tänne.. näytän sinulle jotain”, hän avasi huoneensa ovea, ja näin perus huoneen. Sängyllä oli heitetty pyyhe, joka osoitti epäilykseni tämän juuri käynyt pesulla. Huoneessa oli kasveja aika vähän, mutta huomasin heti yhden kuvan seinällä. Pysähdyin, ja järkytyin katseestani.
“E..ei voi olla.. To...Tta?!”, melkein huudahdin, ja katsoin kun seinällä oli kuva minusta, alexista, ja tuosta pojasta nuorena. Heidän takanaan näkyi nymfi, kuin tavallista, ja satyyri. Jaice katsoi kuvaa, kun en todellakaan muistanut tuota. Jaycekin näytti huomaavan saman näköisyyden. Kuvassa Alex istui vierekkäin tytön kanssa, ja jayce istui näiden kanssa vierekkäin. Toisaalta tyttö oli nymfi.. mutta olisiko mahdollista...
“Ohoh.. Teissä oli saman näköisyyttä! Emmy kuoli samassa palossa äitinsä kanssa.. Alex ja minä pakenimme. En tiennyt ketkä olivat vanhempani, joten Alexin vanhemmat auttoivat minut sorkilleni. Nykyään Alex ei ikipäivänä tunnustaisi tätä faktaa”, Jayce alkoi selittämään, kun minä katsoin tuota taulua. Ei voinut olla. Katsoin tuota kuvaa, ja otin sen käteeni. Ruskeatukkainen, vihreäsilmäinen.. että iloisen näköinen tyttö.
“Nyt alkuun, luettele harvinaisimmat kasvit mitä tiedät”, jayce sanoi haastavana. Laitoin taulun takaisin, ja aloin koota listaa päähäni. Muistin monta, mutta en ollut ihan varma mistä ne muistin.
“Brasilianpuu.. Doussie… Enkelikurjenmiekka, Espanjapihta, Hurmejuuri ja kaarnapaju?”, Jaycie näytti yllättyneen, ja nyökkäsi hieman. Näin vasta nyt, kun tällä oli yhdessä ruukussa Enkelinkurjenmiekka. Kukka näytti erittäin hyvä vointiselta, ja hyvin rakastetulta. Olikohan sillä jo nymfi…
“Kyllä, kaikki nuo ovat uhanalaisia, ja kuten huomasitkin kasvatan Enkelinkurjenpolvea itse. Muita uhanalaisia kasveja on miltoin, mutta, minulla on sinulle lahja”, hän sanoi, ja katsoi lipaston päällystään. Hän poimi siitä ruukun, jossa oli vain muultaa. Kuitenkin kun poika antoi sen, tunsin vahvan kasvin olemassaolon.
“Älä pidä tätä testinä. Kasvata se niin hyvin kuin osaat, ja saatat saada siitä ystävänkin”, jayce neuvoi.

“Jos puoliverinen on epäuskoinen siitä, ovatko jumalat todellisia, mitä teet?”, Jayce kysyi Emilyltä, joka katsoi tätä nurmikolla. Emilyllä ei kestänyt kauaa ajatella, mutta mietti silti vähän pidempään.
“Ketään ei voi vakuuttaa uskomaan, vaan hänen pitää itse sisällyttää ajatus. Toiset ottavat asian eri kantilta kuin toiset, ja siksi on myös tärkeää osata itsepuolustusta”, Emily kysyi. Jayce yllättyi jälleen, mutta bääkäisi ennen kuin aloitti.
“Kyllä, on ollut tapauksia joissa puoliverinen on painanut satyyrin seinää vasten, ja niissä pitää osata toimia. Myöskin olit oikeassa siinä, ettei ketään voi pakottaa uskomaan. Usko jumaliin pitää sisäistää, eikä se ole niin helppoa kuin satyyreille jotka ovat syntyneet uskomaan kreikan jumaliin”, jayce selitti. Emily nyökkäsi, mutta kysyi: “Entä jos löydän hirviön? Yritänkö päästä leirille mahdollisimman nopeasti? Yritänkö livistää huomaamattomasti? Vai yritänkö pysytellä mahdollisimman kauan?”.
“Sinun täytyy ilmoittaa leiriin hirviöstä, ja usein kannattaa pitää jonkinlaista kirjaa tapahtumista, joten tiedetään täsmälleen mitä olette tehneet. Jos hirviö huomaavat teidät, sinun täytyy kaitsijana suojella puoliveristä enemmän kuin omaa henkeäsi. Se on periaate”, Jayce selitti mahdollisimman tyynenä asian, kuin nuorten opettaminen olisi arkipäivää satyyrille. Emily ei toisaalta ihmetellyt. Näyttihän satyyri Juuri ja juuri 19 vuotiaalta ihmisen iässä, ja varmaan oli 22 oikeasti. Jayce mietti mitä kertoisi, ja katsoi metsää.
“Leirillä sinun kannattaa tehdä asioita mitä osaat eniten. Vahvuudet ovat vahvuuksia, koska historia on vahvuutemme”, Jayce sanoi sanat vaivaantuneena, ja Emily kalpeni, ja katsoi aivan muualle.
“Et taida todella tietää historiaasi.. kun näit sen kuvan.. ja.. niin..”, Jayce mumisi hiljaa, mutta Emily silti kuuli tämän vastauksen aika selvästi.
“Vahvuuteni… Taitaa olla… uumm… en oikein tiedä”, Emily mumisi, mutta jayce vain naurahti ja haroi hiuksiaan.

Viimein hän pääsi ruoka paviljonkiin, ja oli aika varmaa ettei tämä tulisi keskustelemaan najadien, nymfejen, tai muidenkaan luontojen henkien kanssa tänä iltapäivänä, vaan ottaisi mielummin torkut omassa sängyssään, näkien unta. Emily kirosi itsekseen, ettei enää koskaan KOSKAAN hiipisi ulos yöllä.. Ei siis koskaan

Nimi: Firefly

06.02.2019 20:35
Dean Brightmore

Puolijumalat ja satyyrit istuivat jälleen kerran yhdessä leirinuotion äärellä. Yhteislaulu kaikui hiljenevässä leirissä, mutta rauhallisena ja lempeänä pienen satyyrin kitaran sävellyksellä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan satyyti päätti nousta ylös ja laulaa oman säkeistönsä. Dean oli jokseenkin ujo satyyri, eikä laulanut usein muiden kuullen.
"I'm child of Pan, god of the wild, for those who love nature, they're often beguiled. He's not really my dad, but I'm sort of his child, oh no..." satyyrin laulu kaikui kauniina leiriläisten keskuudessa.
"Oh no...." kuului leiriläisten kaikuva vastaus.
"I've had so much to do, for nature and my life, and sometimes it's so hard, that I just want to run away."
Sitten hän istui alas ja oli seuraavan vuoro.

************************

Leirinuotion loputtua Dean asteli kevyessä lumessa kitara kainalossa kohti työväentaloa. Hän avasi avaimillaan ovensa ja asteli sisään istahtaen sängylle. Hän näki kaikki kasvinsa, pöydällä, seinillä, lattialla, hyllyssä ja kaapissa. Niiden rentouttava tuoksu ympäröi hänet jälleen. Hän otti oranssin t-paitansa pois päältään ja asetti sen kuivumaan. Sitten hän otti puolitäynnä olevan kastelukannun, täytti pienen pipetin sen sisällä olevalla vedellä. Hän nappasi yöpöydältään siemenestä asti kasvattamansa pienen julietinruusun, harvinaisimman kasvin mitä häneltä löytyi. Kunhan se vielä vahvistuisi, se pitäisi istuttaa Gibraltarinsalmelle, gibraltarinkohokkien kanssa. Satyyri kuuli jokaisessa kasvissa hänelle kuiskivan äänen. Monissa villeissä kasveissa, puissa, jopa joissa ja vuorissa eli nymfejä, luonnonhenkiä. He pystyivät ottamaan ihmismäisen muodon. Ja kasveille, joille on annettu rakkautta ja hoivaa, syntyy nymfi. Ainoa pienen satyyrin kasveista, jonka ääntä hän ei kuullut, oli pieni, hento julietinruusu. Satyyrin tavoitteena oli joskus huulla pienen kukan hento ääni.

**************
Aamun sarastaessa pieni satyyri avasi unisena silmänsä. Oli lauantai, ja hänellä oli vapaata. Hän silti noudatti tavallisia rutiinejaan. Ensin kasvojen pesu, pieni sorkkien venyttely. Puhdas t-paita päälle. Sälekaihtimet aamuasentoon jotta kasveille tulisi mahdollisimman paljon valoa. Ikkunan sälekaihtimet olivat siitä ärsyttäviä, että niitä ei saanut vedettyä kokonaan ylös. Aamuravinteiden anto. Sitten ulos ja aamiaiselle ruokailupaviljongille. Työväen pöytä, Kheironin ja herra D:n takana. Aamiaisena tuoretta leipää, jonka päällä kasvirasvalevitettä, salaattia, tomaattia ja kurkkua. Juomaksi raikasta appelsiinimehua. Hän huomasi pienen Emilyn kipittävän vierelleen. Dean päätti avata keskustelun.
"Miten eilinen mytologian kurssi Kheironin kanssa meni? Olen tietääkseni ollut avustamassa sitä vain kerran, sillä ensiapuopastukset ja kasvinhoitokurssit ovat enemmän minun juttuni. Ja tämähän oli jo sinun toinen kertasi!"

//Emily? Vähän tönkkö koska puhelimella kirjoitettu, sorry ://

Nimi: Lintu

03.01.2019 00:49
Tietty olisi minun vuoroni auttaa Kheironia pitämään kreikan mytologiaa! Juuri sinä päivänä, kun minua väsytti aivan liikaa. Otin kaapin päältä toppini, ja sujautin sen päälle. Onneksi minun ei tarvinnut katsoa niiden kikattavien tyttöjen perään enää, sillä se oli ollut katastrofi! Olin joutunut hakemaan Aareen mökin johtajan, huutamaan noille käskyjä, koska nämä eivät kuunnelleet minua laisinkaan. Tai no enemmän Aareen mökkiläinen oli itse huomannut tilanteen, ja tullut huutamaan näille, etteivätkö nuo kunnioittaneet satyyriä. Vasta myöhemmin minulle oli valjennut, että tämä oli ollut mökin johtaja, joten siinäpä se! Avasin huoneeni oven, ja tajusin vain pari satyyriä käytävällä. Kaikki tuntuivat olevan yhtä suurta perhettä, ja tuntui jopa yksinäiseltä mennä ulos auttamaan muita. Katsoin ulos, ja tajusin yhden seikan. Lunta?! Hetki miten?! Ei minulla ollut talvivaatteita?! Katsoin ulos hämilläni, ja sitten farkkuja jaloissani. Tuotah.. mitäh.. joku taisi tajuta ilmeeni, sillä kuulin takaani naurahduksen
”Et näköjään varustautunut kylmään?”, Vieras ääni sanoi. Käänsin katseeni, ja nyökkäsin hämmentyneenä. Tuo poika katsoi ulos, ja hänen kaulassaan roikkui huivi. Hänellä oli paksu untuva takki, ja punainen pipo.
”Toinen käytävä, 5 huone, siellä on yleensä talvivaatteita", hän kertoi minulle. Nyökkäsin,

Avasin tuon pukuhuoneen oven, ja se oli täynnä talvi vaatteita. Osa oli maasto kuvioita, ja katsoin pokka ilmeellä, että löytäisinkö täältä pientä takkia muka millään. Kävelin sisälle, vaikka vaatekaappi ei ollut komeroa isompi. Näin vihdoin mustan takin, joka oli varmaan napattu Afroditen mökin asukkailta, ja ihmeekseni! Se oli naisten malli. Sujautin sen päälle, vaikka tuo oli yhtä kokoa minulle liian pieni. Katsoin hyllykköä, jossa oli verkko koreja. Vedin korin ulospäin, ja siellä oli pipoja. Nappasin mustan pipon, ja lähdin pois. Suljin oven, ja lähdin viereisestä ovesta ulos. Huomasin monen katseen, sillä tiesin takin ylettyvän jalka taipeeseeni asti. Mutta saisinpa kävellä teinijoukon keskeltä, joista ei koskaan tiennyt. Amfiteatterin edessä, Niken poika, ja Apollonin poika leikkivät lumisotaa, kuin pikku pojat. Tajusin Williamin istuvan maassa, ja selaavan jotain kirjan näköistä asiaa. Hän oli edempänä, ja hangessa kulkevan jäljet päärakennukselle. Sielläkö tunnit pidettiin, oli sekin mahdollista. Astin hankeen, ja se petti allani. Tietty upposin hankeen, yli puolet jaloistani. Katsoin hankea et-voi-olla-tosissasi, ilmeellä. Sitten tajusin poikien katseet, ja Apollonin likka lähtikin heti minua kohti.
”Tarvitsetko apua.. Emily?”, hän kysyi. Huokaisin, sillä näköjään tuo nimi oli jäänyt monen mieliin.
”Ei, mä pääsen kyllä tästä Argh", tuhahdin, kun lähdin polkemaan hangessa. Kuulin muiden purskahtavan nauruun, ja katsoin näitä ihmeissäni. Kummatkin melkein kierivät maassa, samalla kun William lähti kävelemään poispäin, jonnekin muualle. Tajusin polun kulkevan tuossa vieressä, ja punastuin täysin, ja kävelin polulle. Kuljin sitä pitkin, kohti päärakennusta.

Huomasin edessäni vaalea tukkaisen pojan, joka piteli kädessään kirjaa. Kävelin hänen vierelleen, ja katsoin tuota kirjan kantta. En huomannut hänen katsettaan minussa, kun yritin lukea sitä.
”se on ” Schindlerin lista”, nimeltään", hän sanoi. Nostin hämmentyneenä katseeni, ja nyökkäsin varoen. Katsoin poikaa varoen, enkä tunnistanut tätä. Tämä ei erityisemmin näyttänyt kenenkään jumalan pojalta, joten päätin jättää asian omaan nojaan. Sitten tajusin vaalean ruskeat silmät, hermes. Sekin oli sitten päivänselvää.
”Tulet varmaan mytologian kurssille..? Mitä meillä siellä on?”, kysyin. Poika katsoi minua hämillään, ja sitten hän vasta tajusi.
”Siis, opiskelemme tänään kovimpia vaaroja, anteeksi, mutta en todellakaan muista mistä mäkistä olet?”, hän sivuuttaen kysyi minulta. Tajusin että minusta ei näkynyt mitään ”vuohen", osia kuin sorkat, ja nekin olivat lumen peittämät.
”Tuot- Tuotah.. O- Olen palvelus vä- väkeä.. Sa- satyyri siis", änkytin aivan punaisena . Katsoin taivasta, ja tunsin tämän katseensa käyvän ympäri kehoani.

//Tällänen nopea iltasatu! ^^ toivon että saat jatkettua. En keksinyt hänelle reagtiota, mutta uskon sun tuntevan miten Emmy sanois//



Nimi: Firefly

01.01.2019 20:22
Chase Clawton



Ilta oli kaunis, tähdet loistivat taivaalla. Taivas oli tumma ja pilvetön, kuu oli täysi. Kevyt ja raikas tuulenvire tuntui pehmeältä kasvoillani. Olin parvekkeella, nojasin kaiteeseen. Suljetun oven takaa kuului musiikki, nauru ja puheensorina. Mitä enemmän ihmisiä, sitä hauskempaa. Mutta mitä enemmän ihmisiä, sitä huonompi ilma. Oli pakko tulla haukkaamaan raitista ilmaa.

Ovi aukeni takaani ja käännyin katsomaan. Siellä hän katsoi minua. Hänen paksut, lainehtivat, pähkinänruskeat, olkapäille ulottuvat hiuksensa huojuivat kevyessä tuulessa. Hänen valkoinen mekkonsa suorastaan loisti hänen yllään. Hänen siniset silmänsä katsoivat suoraan minuun. Hänen pehmeät huulensa, jotka olivat verenpunaiset huulipunasta. Sitten hänen suunsa vääntyi suloiseen hymyyn, johon minun oli pakko vastata. Sellainen se Chloe oli. Minun suloinen, ihana ja kaunis tyttöni.

Chloe asteli luokseni, ja antoi minulle lempeän suukon. Vastasin suukkoon, ja käänsin sitten katseeni takaisin taivaaseen.

"Mitä sinä täällä teet?"

"Oli pakko haukata vähän happea", vastasin rauhallisesti.

"Ovatpa tähdet kirkkaita tänään!" Chloe henkäisi ihastuksissaan huomatessaan taivaan loiston.

"Eivät yhtä kirkkaat kuin sinun silmäsi", totesin vinosti hymyillen.

"Älä viitsi!" tyttö naurahti suloisesti ja suuteli minua uudelleen.

Chloe oli minulle todella rakas. Olin löytänyt elämänkumppanini, sellaisen, jonka kanssa haluaisin viettää loppuelämäni. Sellaisen, jonka vuoksi voisin kuolla. Ainoa toiveeni oli, että tällainen onni kestäisi kuolemaani asti. Kaipa minunkaltaiseni elämässään kaiken menettänyt puoliverinen ansaitsisi hipun onnea?



****************************************************



Avasin silmäni, ja näin jälleen tutun katon ylläni. Hieroin hieman silmiäni ja nousin haukotellen ylös sängystä. Nämä typerät unet saisivat jo jäädä pois. En tarvinnut niitä mihinkään. Mökki oli jo tyhjä, muut olivat näköjään jo poistuneet. Olivat siis antaneet minun vihdoin nukkua rauhassa. Eilisaamun valitus oli mennyt perille, koska he olivat hiipineet ulos hiljaa kuin varkaat. Jos halutaan mennä viideltä aamulla kiusaamaan Areen porukkaa vaihtamalla heidän herätyskellonsa äänen lempeästä herätyksestä kumikanan kiljumiseen ja vohkimaan kaikki heidän ruokalasta pihistämänsä herkut, ei sentään tarvitsisi kaikkia talossa herättää.

"Come on in, boy, said the skeletons, sitting by her closet door..." hyräilin hiljaa kaivaessani sokkona silmälaseja yöpöydän laatikosta hämärässä huoneessa.

"Dirty secrets, empty memories and broken hearts across the floor..."

Laitoin lasit päähäni, puin päälleni farkut, leirin oranssin t-paidan ja punamustan flanellitakin. Vedin mustat tennarit jalkaani ja nousin selkääni venyttäen ylös. Johan näytti maailma taas kirkkaammalta.

"I was knocked out, heels over head, so you dragged me by my feet..."

Pörrötin hieman nukkuessa lättänäksi menneitä hiuksiani, ja katsoin kelloa. Varttia yli yhdeksän.

"To a ghost town, where you buried me, no wonder no one heard my screams..."

Avasin ikkunoiden sälekaihtimet, ja kirkas valo tulvi huoneeseen, häikäisten silmäni hetkellisesti.

"Love's so alive, but it died in it's sleep..."

Petasin sänkyni ja nappasin kirjan yöpöydältä.

“And now that it’s dead, I live in your head, and I will haunt your fucking dreams.”

Nappasin naulakosta harmaanruskean lentäjäntakkini ja heitin sen selkääni. Astuin ulos ja paiskasin oven perässäni kiinni.



Astelin amfiteatterin lähelle, ja istahdin penkille lukemaan kirjaa. Kirjan nimi oli Schindlerin lista, ja se kertoi juutalaisvainojen aikaan eläneestä saksalaisesta, kuolemaantuomittujen pelastajasta, Oskar Schindleristä. Kirja oli minusta mielenkiintoinen, ja uppouduin siihen hetkessä. Olin saanut kirjan lahjaksi Afroditen tyttäreltä, Alissa Moorelta. Hän oli mukava ystävä. Katherine ja Evelina olivat kylläkin alkaneet levittää juoruja, että Alissa oli ihastunut minuun. En ollut kiinnostunut hänestä, joten sivuutin kaikki huhut ja juorut. Ja Afroditen lapset olivat kaikki kamalia juoruilijoita. 70 prosenttia heidän juoruilemistaan asioista oli valetta. Ja ehkä he koittivat huhulla vain huijata ja petkuttaa häntä. Tai ehkä he vain sanoivat sellaisia, jotta olisin kiusaantunut Alissan lähettyvillä. EHkä he halusivat ystävyytemme ajavan karille? Jotenkin tiesin erään muunkin tutun henkilön, joka käyttäytyi kuten nämä Afroditen lapset. Mutta sitä ei kannattanut enää muistella. Tovi kului, ja huomasin lukeneeni jo noin sata sivua. Keskittyneen lukemiseni keskeytti se, kun joku heitti lumipallon naamaani. Yskäisin ja pudistin lumet kasvoistani, laitoin kirjan sivuun ja käännyin ärtyneenä katsomaan, kuka oli minua heittänyt. No kukapa muu kuin Liam Hayward, Apollonin poika.

“Chase, mitä mies! Pane se kirja pois ja tule lumisotaan!” Liam huusi.

“Ollaanko sitä taas kuusitoistavuotiaita? Vaiko kuusi?” Kysyin tältä turhautuneena.

“Olet kuusitoista. Kymmenen plus kuusi. Yksikymmentäkuusi.”

Liam naurahti. “Lopeta se näsäviisastelu ja tule.”

Liam osasi olla joskus todella rasittava. Hän oli minua vuoden nuorempi, ja osasi selvästi käyttäytyä sen mukaan.

“Mene kiusaamaan Nickiä. Hän jaksaa kisata ja tapella vaikka kuinka kauan”, tuhahdin ja Liam katsoi minuun hiukan pettyneenä siitä etten lähtenyt mukaan. Mutta sitten hän lähti jättäen minut rauhaan. Nick tosiaan oli Niken poikana kilpailuhenkisimmästä päästä. Hän ajautui kaikkien kanssa sanaharkkaan hetkessä. Hän ei voinut koskaan antaa minkään asian olla. Ei, kaikkeen oli pakko puuttua, kaikkeen oli pakko kommentoida, kaikkeen oli aina pakko kertoa oma mielipiteensä. Koskaan ei voinut olla hiljaa. Mutta kaiketi jokaisessa oli sekä hyviä että huonoja puolia. Nickin hyvät puolet eivät olleet vain vielä puhjenneet kukkaan. Vietin aikaa hänen kanssaan vain siksi, että hän oli Liamin ja Alissan ystävä, en tiennyt miksi, mutta hän kuitenkin oli. Ja siinä oli hänellä hyvä syy tunkea meidän seuraamme. En kyllä koskaan voinut sanoa hänelle mitään suoraan, annoin muiden sanoa ikävät kommentit. Minä olisin se hyvä ja kiltti Chase, jolle pystyi tulla puhumaan kaikesta, ja joka tukisi leiriä aina. Se rauhallinen ja fiksu Chase, loppuun asti.

Katsoin kelloa ja huomasin vapaa-aikani kuluneen. Minulla olisi pian Kheironin pitämä kreikan mytologian historiaan perustuva kurssi. Nappasin siis kesken jääneen kirjani kainaloon ja lähdin astelemaan kohti päärakennusta.


//tuokaas joku juttelemaan Chaselle ^^

Vastaus:

Hyvä tarina, ja en nyt ainakaan bongannut mitään ihmeellistä. (Yllätys), yleensä leirille ei päästetä lunta, tai paljoa säitä, mutta tehdään kunnon joulu tästä, ja vaikka sovitaan että lumi on nyt sinne kutsuttu. 14 kp?

-Lintu

Nimi: Lunael

21.12.2018 19:12

Luna Darklight~

Heräsin jälleen aamuauringon noustessa taivaalle ja kirpeän ilman puhaltaessa kasvoihini. Puussa oleva, laudoista ja aaltopellistä tehty majani oli melko kylmä. Nousin ylös ja aloin heti palella. Oli ilmeisestikin tulossa talvi. Hyvä, lumi eristäisi majan seiniä pakkasella.
Katselin hetken ympärilleni ja aloin sitten kaivaa syötävää. Hämärässä kävelin varovasti sytyttämään pienen kynttilän jonka olin joskus pihistänyt tulitikkujen kera puiston penkiltä. Avasin pienen lipaston laatikon ja vedin sieltä pussin, jossa oli viisi omenaa. Otin sieltä yhden, ja suljin laatikon. Tuo lipastokin oli pihistetty... Sekä sen sisältämät omenat. Oli ollut hankalaa saada lipasto puumajaan, mutta kyllä sekin oli onnistunut. Niin olin tottunut ajattelemaan; 'kaikki voi onnistua, jos jaksaa yrittää'.
Kurkkasin hajanaisten, löyhästi kiinnitettyjen lautojen raosta maahan. Kukaan ei yleensä eksynyt lähellekään minun majani, eikä ulkona näkynyt ketään nytkään. Kaivoin pienen tikarini esille ja sivelin sen kahvassa olevaa linnun kuvaa. Se oli äitini tikari. En tuntenut äitiäni, mutta isä oli kertonut, että hän oli erikoinen. En koskaan ollut tajunnut, mitä hän sillä oli tarkoittanut. Isäni oli antanut minulle kyseisen tikarin ennen kuin hän oli jättänyt maailman, sekä minut ja Kiran.
Sisareni ajattelu sai minut kyynelten partaalle, mutta osasin hallita tunteeni, joten vaikka sisälläni ulvoin kaipuuta ja tuskaa Kiran kadottamisesta, se ei näkyisi millään tavalla ulkoisesti. Kira oli kaunis. Hänellä oli tummanruskeat, kiharat hiukset. Myös hänen silmänsä olivat ruskeat. Ei ihme, että hänet adoptoitiin, mutta kumpikin meistä olisi tahtonut olla toistemme kanssa. Pelkäsin silloin niin suuresti. Pelkäsin, että Kira ei olisi onnellinen.
Päätin viimein lopettaa menneiden ajattelun ja keskittyä nykyhetkeen. Kiinnitin tikarin mustien farkkujeni vyöhön, ja vetäisin tummansinisen hupparin hupun päähäni. Valkeat hiukseni heilahtivat silmille ja sipaisin ne takaisin korvani taakse. Otin omenan käteeni ja puraisin sitä. Sitten hyppäsin alas majasta. Olin jo tottunut hyppäämään alas, joten en juurikaan horjunut ja olin tyytyväinen suoritukseen. Jatkoin omenan syömistä ja kävelin samalla eteenpäin ohutta lumikerrosta potkiskellen. Mietin kulkiessani, että mitä minun täytyisi tänä päivänä tehdä. Katselin lumikiteitä joita leijaili maahan hiljaa. Räpäytin silmiäni, kun hiutale jäi silmäripsiini kiinni. Ajattelin käveleväni puistoon ja syöväni omenan siellä loppuun, joten niin sitten myös tein.
Pusto oli kaunis, sillä valkoinen lumi oli tehnyt siitä kirkkaan ja ihanan, aivan kuin paikka olisi repäisty satukirjasta. Kävelin puistokadulla taivasta tuijotellen ja haukkasin välillä omenaani. Istahdin penkille ja laskin syömäni omenan maahan, koska en nähnyt roskalaatikkoa lähelläni. Tuijottelin pitkään lumisadetta ja en lopulta tiennyt, kauanko olin siinä jo istunut. Minulle tuli äkkiä sellainen olo, että joku katsoi minua. Nousin penkiltä ja katselin ympärilleni, mutten keksinyt mistä ja kuka minua katseli. Lähdin kävelemään kotiin, osittain kylmän ja osittain oudon tunteeni takia. Kun poistuin puistosta minulla oli edelleen inhottava tunne, että joku seurasi liikkeitäni. Aloin juosta.
Alkoi olla jo hämärä. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä kello oli, mutta arvelin sen olevan jo suunnilleen viisi illalla. Hämärä tuli aina vain aiemmin. Olin juossut loppumatkan majalleni ja olin melko uupunut. Minusta tuntui siltä, ettei kaikki ollut kunnossa, että joku tarkkaili minua. Se oli todella epämiellyttävää ja hermostuttavaa. Päätin yrittää rauhoittua ja suljin silmäni laskeakseni rauhassa kymmeneen ja kertoessa itselleni, että kuvittelin vain. Kuitenkin kun oin aivan hiljaa kuulin askelia hangella ja avasin välittömästi silmäni. Käännyin ympäri ja nyt minä näin sen. Tuolla kauempana liikkui varmasti joku!
"Huhuu? Kuka siellä?" huusin.
En saanut vastausta hämärästä.
"Minä näin jonkun! Esiin sieltä!"
Ei vastausta. Aloin olla jo kärsimätön. Hiivin mökilleni päin ja kuulin puhetta. Pysähdyin paikoilleni. Joku oli majassa! *Joku todella tarkkailee minua...* ajattelin. Lähdin varoen kulkemaan takaisin puistolle päin.
Puistossa ei ollut ketään. Kävelin eteenpäin ja pääsin pienelle kadulle jossa katulamppu valaisi tietä. Sen valossa seisoi poika. Säikähdin. Pojalla oli huppu päässä joten en nähnyt tuon kasvoja.
"Kuka olet? Seurasiko sinä minua?"
Olin erittäin hämmentynyt. En ollut edes kunnolla miettinyt kuka minun perässäni saattaisi olla. Ja tämäkö poika se olikin? Hän näytti minua hiukan vanhemmalta, pidempi hän ainakin oli. Sitten kuulin askelia takanani ja käännyin. Taakseni ilmaantui toinen poika. Hänkin oli minua isompi. Räpäytin silmiäni. Mitä tämä oikein oli? Paikalle saapui vielä muutamia poikia ja heillä kaikilla oli mustat hupparit. Seisoin vain paikoillani. Kukaan ei sanonut mitään, mutta kuin sanattomasta käskystä, pojat alkoivat kävellä minua kohti. Minua alkoi epäilyttää ja peräänyin sivukujalle, mutta he vain seurasivat minua. Saavuin kuun valasemaan umpikujaan jonka perällä oli metallisia roskasaaveja. Näin nyt paremmin ja huomasin poikia olevan viisi. Peräänyin koko ajan ja kompastuin roskalaatikkoon. Yksi pojista tuli juuri luokseni.
"Mitä sinä kuvittelet tekeväsi ulkona tähän aikaan?" poika kysyi uhkaavasti.
Olin kyykyssä maassa kompastumisen seurauksena ja poika seisoi edessäni neljä muuta takanaan.
"Kysyin että miksi olet täällä!" poika huusi minulle.
"Se.. Ei kuulu sinulle." sanoin hiljaa. Tajusin kuinka epävarmalta minun täytyi kuulostaa, mutta ääneni nyt vain sattui olemaan hiljainen. Nyt poika kyyristyi myös. Hän nosti leukaani ylös päin, kuin nähdäkseen kasvoni.
"Ai ei kuulu minulle..." poika hymyili pahaenteisesti. Minä en voinut tehdä mitään. Olin täysin jäätynyt paikoilleni. Sain tuskin hengitettyä, koska sydämeni löi niin lujaa. Minua pelotti.
"Mitäs me tehtäisiin tuolle?" poika nousi ja kääntyi katsomaan taustajoukkojaan.
"Tehtäisiinkö sille selväksi ketkä täällä määrää?" yksi pojista kysyi virnuillen ilkeästi.
"Miksei, se olisi tytölle tarpeen." ensimmäinen, näemmä johtaja poika naurahti. Hän laskeutui taas katsomaan minua. Nyt hän otti kiinni hupustani ja vetäisi sen pois. Jokin kiiltävä välähti ja leukani alla oli veitsi. Nostin leukaani automaattisesti ja kasvoni osuivat kuun valoon. Poika tuijotti sinisiä silmiäni.
"Sori, mutta nämä ovat meidän pelin säännöt." poika kuiskasi korvaani. Värähdin. Poika nousi ja he kulkivat minun eri puolilleni niin, että olin saarroksissa. Yritin nousta ylös, mutta osa pojista alkoi potkia minua. Olin maassa ja en voinut mitään. Yksi heistä nosti minut huterille jaloilleni ja johtaja poika tönäisi minut tiiliseinää vasten. Tunsin kuinka hän piti käsistäni kiinni pitäessään minua paikoillani. Hän löi minua monta kertaa seinää vasten, kunnes en enää pysynyt jaloillani vaan putosin polvilleni maahan. Tunsin kuinka jalkani vuosi verta. Päässäni jyskytti, en voinut ajatella selkeästi. Minut nostettiin taas ylös ja tönittiin päin seinää. Tällä kertaa kuitenkaan kukaan ei saanut ranteestani kiinni ja vedin tikarini esiin, kummempia ajattelematta. Pojat menivät välittömästi hiukan kauemmas. Yksi heistä hyökkäsi hetken kuluttua uudelleen ja minä viilsin tuota käteen, jolloin poika perääntyi taas. En tiedä miten, mutta jokin vaistomaisesti kertoi minulle kuinka tikaria pitäisi käyttää. Johtaja katsoi minua murhaavasti.
"Hän on saanut nyt riittävän oppitunnin, mutta me palaamme vielä." johtaja poika uhkasi ja he lähtivät.
Lysähdin välittömästi maahan ja kipu sinkoili jalassani olevasta haavasta. Pyyhkäisin kaulaani ja käteeni tuli taas verta. Ilmeisesti veitsi oli osunut minuun jossakin vaiheessa. Yksittäinen kyynel valui verestä likaisilla kasvoillani. Pyyhkäisin kättäni farkkujeni lahkeeseen ja koeitin nousta ylös. Tuin itseäni seinään kävellessäni varovasti roskalaatikoiden luo. Työnsin tikarin takaisin vyöhöni. Käteni tärisivät kiivetessäni roskataalikon päälle päästäkseni ylemmäs. Normaalisti olisin pääsyt umpikujan tiilimuurille helposti laatikon päältä, mutta olin heikkona ja kompuroin tiilimuurin harjalle ja laskeuduin sen toiselle puolelle. Sihen minä jäin lysähtäen makuulleen pienen katoksen juureen. Kuun hopeinen valo leikitteli hiuksillani minun vaipuessa rauhattomaan uneen.

//jos joku haluaa autaa Lunaa niin saa jatkaa. Tämä ei ollut hirveän pitkä. :) toivon ettei kirjoitusvirheitä löydy paljoa ><

Vastaus:

Hyvä tarina! Ja kyllä minulle tarpeeksi pitkä :') 12 kp:ta

-Lintu

Nimi: Meikäläinen

18.12.2018 08:19
//Jos Afroditen mökillä on jo joku johtaja, unohetaan toi et laitoin Katen sen mökin johtajaks ja pidetään se entinen ^^.

~ Jack Free ~

Päivä oli ollut aika kamala. Ilta oli ollut aika kamala. Ja mökki… se oli autio ja pölyinen, ja Jack tunsi rinnassaan painostavan tunteen, kuin hänen sydämensä oli juuri vakavissaan harkitsemassa räjähtämistä.
Oli kuitenkin pakko suhtautua tähän kaikkeen positiivisesti - muuten hän ei jaksaisi elämäänsä enää kauaa.
Niin, mökki oli tyhjä. Hän saisi itse päättää mitä tekisi, milloin menisi nukkumaan, ja, öö, eikäs se ollut kivaa? Jep. Mutta yksinäistä. Hän huokasi, nytpä hän ainakin saisi valita itselleen mukavimman sängyn. Hän päätyi lastaamaan kamansa - yhden repun - kaikkein kauimmaisimmalle, nurkkaan työnnetylle sängylle. Sitten hän istahti sille ja kuuli jousten narahtavan, tämä oli tietenkin samanlainen sänky kuin ne nuorisolaitoksessa olleet, narisi koko ajan niin pirun sietämättömästi että ihminen oli tulla hulluksi.
Hänelle oli annettu kolikoita, sellaisia isoja, kultaisia drakmoja (ne kp:t) käytettäväksi ihan vapaasti, ja hän työnsi ne hetken tarkastelun jälkeen takaisin nahkaiseen pussiinsa vajoten samalla omiin synkänkirjaviin, hieman katkeriinkin ajatuksiinsa. Zeusko oli hänen isänsä? Hän mietti. Isä… isä oli outo sana hänelle, niin vieras. Zeus, ylijumala Zeus… sitten hän turhautui. Vittuako hän isästään välitti? Hän oli Zeukselle vain ärsyke, vahinko, haitta elämässä. Hän kiskaisi kaksiteräisen miekan vyöltään ja katseli sen pronssista pintaa silmät kosteina. Kuka oli hänen äitinsä? Oliko hänellä sisaruksia? Miksi… miksi kumpikaan hänen vanhemmistaan ei ollut halunnut häntä? Hän vilkaisi kattoon. Zeus, taivaiden, säiden, jumala. Näkiköhän isä hänet nyt? Ei varmaan, Jack epäili. Ei isää varmaan edes kiinnostanut miten hänellä meni. Hän iski miekan lattiaan, ja sen terä tunkeutui lattiasta jääden kevyesti, kärjestään kiinni, törröttämään.
Ja sitä paitsi, koulussa latinantunneilla - sivumennen sanoen, Jackin latinanopettajassa Samissa oli ollut jotain outoa, ja nyt Jack alkoi pohtimaan oliko hänkin tämän oudon lahkon osakas - oli opiskeltu muinaisista jumalista, ja hänelle oli kerrottu että kolme suurinta, Zeus, Poseidon ja Haades, olivat solmineet sopimuksen jonka mukaan kukaan heistä ei hankkisi jälkikasvua.
Zeus oli rikkonut sääntöä jo kerran - Jack muisti tarinan Thaleiasta, etsintäretkellä kuolleesta puoliverisestä. Zeus oli rikkonut sopimusta Thaleian äidin kohdalla, ja nyt luultavastikin toisen kerran, Jackin takia, tai ainakin mitä hän mistään tiesi.
Mutta myös Poseidon oli rikkonut sääntöä, eikä hän oikeastaan edes tiennyt oliko sopimus edes olemassa enää. Mutta sen hän tiesi, että Jack oli luultavastikin Zeukselle yhtä tärkeä kuin… kuin iilimato. Että haistakoon… ei, Jack keskeytti ajatuksensa. Hän on kuitenkin isäni, enkä… vielä ainakaan… sano hänestä mitään pahaa.... tai no, kovin pahaa, hän ajatteli.
Hän huokasi ja kääntyi reppunsa puoleen. Hän avasi sen ja otti sieltä vaatteensa. Sitten hän työnsi repun sängyn alle, otti vaatteet syliinsä ja nousi seisomaan katsellen ympärilleen. Minne hän vaatteensa saisi tungettua? Lopulta hän vain päätyi nostamaan ne sängyn lähellä jököttävän pienen kaapin päälle. Sitten hän istahti taas sängylle ja irrotti korun kaulastaan. Hän tutki korujen pintoja, etenkin salamaa. Salama. Oliko se ollut enne? Kuinka oli mahdollista että Edward oli antanut hänelle juuri salaman kaikista mahdollisista muista jutuista? Hän huokasi ja otti nuottiavaimen käteensä.
Nuottiavain oli juuri oikeanlainen koru hänelle, kuvastihan se Jackin rakastamaa harrastusta, tanssia, aika hyvin.
Sitten hän otti käteensä ankkurin. Sen hopeinen pinta kimmelsi heikossa valossa, ja korut kädessään hän miltei lyyhistyi väsymyksestä sängylle ja sulki silmänsä. Hän nukahti muutamassa minuutissa, viimeisenä ajatuksenaan… Anna.

Aamu oli melko kalsea, ainakin hänen mielestään. Jack heräsi hämärään valoon ja tunsi ikkunasta puhaltavan viileän tuulen kasvoillaan - ja voi piru, hän oli nukkunut - - hetkinen, ja missähän hän oli?
Jackilla meni varmaan kymmenen sekuntia aikaa, ennenkuin hän muisti missä hän oli ja mitä oli tapahtunut. Hän kahmaisi korunsa mytystä sängyltä ja pujotti sen kaulaansa. Sitten hän kiskaisi miekkansa lattiasta ja pujotti sen vyöhönsä, ennenkuin venytteli ja haroi hiuksiaan vähän siistimmiksi. Pian hän kuulikin kotilotorven töräyksen ja lähti paviljonkia kohti.
Kävellessään hän vilkuili koko ajan ympärilleen. Ohitse asteli satyyreita, - aika häiritsevää, heillä oli vain oranssit t-paidat, ei ollenkaan housuja, - kauniita tyttöjä ja upeita poikia, luultavasti Afroditen lapsia, lihaksikkaita ja juron näköisiä tyttöjä ja poikia jotka haisivat ainakin Jackin mielestä hyvin pahalle ja jotka naureskelivat ivallisesti kaikille ohikulkijoille, myös Jackille, he olivat luultavasti Areen lapsia. Hefaistoksen lapset olivat myös rotevia, mutta eri lailla. Jack huomasi olevansa melko hyvä tunnistamaan eri mökkien lapset. Hermeksen lapsista osan hän jo tunsikin oltuaan vähän aikaa heidän mökissään. Hän nyökkäsi yhdelle pitkälle pojalle joka tervehti häntä.
Hermes… Jack ei luottanut Hermeksen lapsiin erityisemmin, olihan tämä ainakin hänen tietojensa mukaan myös varkaiden suojelija, plus kaikenlaisten muiden.
Kentaureja oli vain yksi, Kheiron.
Yhtäkkiä kirkas, sievä ääni tervehti häntä hänen vieressään nimeltä. Jack katsahti sivulleen, ja näki hyvin kauniin blondin tytön vierellään.
“At… Anna?” hän kysyi järkyttyneenä ja sai tytön silmiin hetkeksi kummastuneen katseen. Tyttö pudisti päätään ja Jack punastui varpaitaan myöten. “Sori. Näytät vaan ihan yhdeltä tutultani.”
Anna - tai siis tyttö, soi hänelle vinon hymyn. “Ymmärrettävää. Minä olen Evelina.” Tytön puheesta kuului lievä korostus, ja Jack epäili hänen olevan jostain muualta kuin Nycistä, tai no, Jackin ruvettua kunnolla ajattelemaan ja saatuaan yllätetyn sydämensä tykytyksen lakkaamaan hän huomasi että se oli hyvin luultavaa. Aika harva täällä varmaan oli suoraan Nycistä.
“Sinähän olet Jack? Se uusi?” hän kysyi.
“Joo”, Jack vastasi muistaen nolon reaktionsa edellisiltana nähtyään Kheironin, hm, oikean muodon ja tajuttuaan ylvään kentaurin olevan se sama pyörätuolilla rullaileva mies. Anna… tai siis Evelina tuntui arvaavan hänen ajatuksensa ja hymyili ystävällisesti.
“Hei, et oo ainoo joka on nolannu itsensä tolla lailla. Etkä tuu olee viimenen”, hän sanoi ja hymyili nopeasti, merkitsevästi. Jack hymyili vinosti, Evelina vissiin viittasi myös itseensä.
He kävelivät hetken aikaa hiljaa, mutta sitten pari kikattelevaa Afroditen tyttöä pyrähti Evelinan viereen.
“Eve, ooks jo löytäny uuden, eiks Tony enää kelpaakkaa”, tytöt nauroivat puoliksi hyväntahtoisesti, puoliksi piikitellen ei-ihan-niin hyväntahtoisesti. Evelina punastui ja kohautti olkapäitään.
“Mitä se teille kuuluu…”, hän sanahti vaisusti. Tyttöjoukon selvästikin kaunein ja - “tosi” kiva yhdistelmä - omahyväisin tyttö loi Evelinaan ‘mitä sinä juuri sanoit’-katseensa kera murhaavan vilahduksen kasvoillaan. Hetken aikaa ilma, kaikki, tuntui jähmettyvän paikoilleen, kun kaksityttöä otti toisistaan mittaa. Sitten Evelina käänsi katseensa pois ja tunnelma taas vapautui. Jack vilkuili kumpaakin epätietoisena ja sai vastaansa sen toisen - ilmeisesti mökin johtajatytön - katseen. Tyttö näytti arvioivan häntä hetken, ja Jackista tuntui kuin tyttö olisi arvioinut häntä. Viimein tyttö käänsi ei-ihan-niin murhaavan katseensa Jackista pois, ikäänkuin olisi päättänyt ylittikö vai alittiko Jack hänen asettamansa riman. Ilmeisesti ylitti, kun tyttö ei sanonut hänen olemassaolostaan siinä mitään - tuollaiset tytöt olivat niitä jotka kyllä sanoivat suoraan jos jonkun oleminen siinä haittasi. Jack vilkaisi taas vähän epäröivänä heihin.
“Öö, muut varmaan odottaa”, hän sanahti. Se “johtajatyttö” käänsi katseensa taas häneen, selvästi miettien mitä sanoisi. Jackin ei auttanut kuin odottaa ja miettiä saisiko jonkin ivallisen loukkauksen vaiko minkä vastaukseksi.
Viimein tytön ilme muuttui omahyväisen viileästä omahyväisen… öh, Jack ei tainnut haluta edes ajatella.
“Joo, mennään vain, Zeuksen poika”, tyttö sanoi hymyillen vinosti. Jack jäi hetkeksi tuijottamaan tuon silmiä, ennenkuin sai nyökättyä. Hän lähti tyttöjoukon kanssa kävelemään ajatellen samalla omiaan. Ajatellen myös sitä, mitä ihmettä tytön - tytön, joka nyt käveli hänen vieressään hieman liian lähellä Jackin makuun - päässä oli liikkunut hänen mittaillessaan Jackia.
“Ainiin, minä olen muuten Katherine, voit sanoa minua Kateksi.” Oho, se ei lisännyt perään ‘muru’, Jack ajatteli kuivasti mutta onnistui silti nyökkäämään ja jopa vastaamaan ystävälliseen sävyyn:
“Ööh…”, okei. Se oli vähän väärä sana. Korjatakseen erheensä hän sanoi nopeasti “Katherine. Kaunis nimi…”, hän möläytti ja punastui heti perään. Kate väänsi kasvoilleen hymyn, mutta Jack huomasi epäileväisen tuikahduksen hänen silmissään.
“Kiitos.”
“Minä olen Alexandra”, toinen tyttö huikkasi Katen takaa hymyillen silminnähden… flirttailevasti. Jack hymyili hieman väkinäisesti.
“Okei. Kiva nimi sinullakin”, hän sanoi. Tyttö ei näyttänyt ihan niin tyytyväiseltä kuin jos Jack olisi sanonut nimeä kauniiksi. Toki, se oli kaunis, mutta Jack pelkäsi yllyttävänsä häntä.
“Minun nimeni on Elisa. Sano minua vaan Eliks, Jack”, kaunis sinisilmäinen blondi sanoi vino hymy kasvoillaan.
Jack hymyili punastuen hieman.
“Minä olen Diana.”
“Teillä kaikilla on kivat nimet”, Jack sanoi ja toivoi samalla voivansa kadota maanrakoon. Sivusilmällä hän huomasi Evelinan murhaavan katseen kohdistuvan muihin tyttöihin, etenkin Katherineen. Jackin katseen huomatessaan Evelina tietenkin katsahti nolona heti muualle.
Jack tunsi olonsa oudoksi tyttöjen seurassa. Viisi nättiä tyttöä, ilmeisesti Afroditen tyttäriä, oli piirittänyt hänet, ja nyt hän joutui heidän seurassaan kävelemään paviljonkiin. No, onneksi jokaisella mökillä oli oma pöytänsä ja Jack sai aterioida yksin. Tai no, onneksi ja onneksi…
Jack kääntyi epävarma hymy kasvoillaan heidän suuntaansa ja kysyi:
“Oletteko te kaikki Afroditen tyttäriä?”
Alexandra kikatti, ja Jack tunsi olonsa yhä nolommaksi.
“Ei tietenkään, hupsu! Minä olen najadi.”
Najadi? Ei kertonut hänelle yhtään mitään, mutta kun ei parempaakaan keksinyt, hän nyökkäsi.
Samassa hän näki tutun pojan vähän kauempana. William oli pysähtynyt odottamaan häntä, tai niin Jack ainakin ajatteli nähdessään pojan hieman käskevän katseen kohdistuvan suoraan häneen. Jack hymyili tytöille mahdollisimman parhaalla anteeksipyynnön ja sovinnon hymyllään.
“Sori, tytöt, mun pitää nyt mennä…” hän aloitti vaisusti. Katherine katsoi häneen yhtäkkiä terävästi.
“Kuinka niin?” hän kysyi. Elisan katse taas tulvahti äkkiä täyteen epäluuloa ja loukkaantumista hänen kysyessään syyttävällä äänensävyllä:
“Eikö meidän seuramme kelpaakaan??”
Jack tajusi joutuneensa mottiin. Hän otti lammasmaisen sovittelevan hymyn ja sanoi:
“Tietenkin kelpaa, mutta Williamilla on ilmeisesti asiaa.” Katherine katsoi häntä siristäen silmiään epäluuloisena, mutta hetken kuluttua hänen ilmeensä pehmeni jälleen siksi samaksi ylimieliseksi ja oman arvonsa tuntevaksi naamioksi.
“Oletko ihan varma että haluat mennä hänen seuraansa? Minusta olisi mukavaa jos jäisit. Eikö niin? Jää vain”, hän kehotti ystävällisesti. Jack selvästi epäröi ja vilkaisi vahingossa muualle. Jo tuo katse paljasti Katelle että hän oli voittanut ensimmäisen erän.
“William varmaan…”
“William, William, William. Eikö päässäsi muuta liiku?” Kate kysyi. Hän vilkaisi muita tyttöjä, eikä Jack huomannut merkitsevää katsetta heidän välillään.
Jackin olo oli epäselvä. Hän halusi kiireesti Williamin luo, mutta samalla hän halusi - ehkä hieman vastentahtoisesti - jäädä tyttöjen luo ja unohtaa Williamin. Katen sanat ja silmät miltei lumosivat hänet. “Jää meidän seuraamme”, Kate miltei käski. Vaikka ääni oli - teennäisen - ystävällinen, oli siinä myös itsevarmuutta, pieni mutta selvästi huomattava käsky. Jack epäröi.
“Mutta…” hän ei tiennyt mitä vastaisi, ja samassa hän tunsi kuinka joku otti häntä olkapäästä kiinni. Hän kääntyi hämmentyneenä ja joutui peruuttamaan takaperin jonkun vetäessä häntä kiivaasti paviljongin suuntaan. Jackin ei auttanut kuin seurata ja kävellä takaperin, Katherinen ja tämän poppoon luodessa Jackin hinaajaan murhaavia katseita.
Alexandra vilkutti hänelle hyvästiksi.
“Tule taas jossain vaiheessa messiin! Voisin vaikka esitellä sinulle paikkoja”, tyttö sirkutti hymyillen. Hymy ei ollut vähentynyt siitä flirtistä yhtään, pikemminkin hymy oli vain entistä flirttailevampi. Jack hymyili nolona ja vilkutti pienesti takaisin.
Viimein häntä hupusta kiskonut tyyppi pysähtyi ja päästi irti, ja Jack loi murhaavan katseensa… Williamiin. Jack hätkähti pojan katsetta, joka oli sekoitus ärsyyntyneisyyttä ja turhautumista - tosin luultavasti tyttöjä kohtaan.
“Mitä helvettiä?” Jack ärähti. William kohotti katseensa häneen ärsyyntyneenä.
“Oletko ihan typerä? Tuo yksi oli najadi, ja loput Afroditen ääliöitä.”
Jack kohotti kulmiaan ‘ihanko tosi’ katseen kera.
“Ääliöitä? Kuka sinä olet sanomaan heitä ääliöiksi”, hän vastasi loukkaantuneena sanoista. William huokasi ja antoi harteidensa rentoutua.
“Katherine, Diana, Elisa ja Alexandra ovat hyvin… ärsyttäviä.” William ei selvästikään keksinyt oikeanlaista sanaa kuvailemaan heitä. “Etenkin najadit ovat kovia flirttailemaan, kuten varmaan huomasit Alexandrasta. Ole kiltti äläkä yllytä häntä.”
“Yllytä?” Jack miltei tiuskaisi. Hänellä oli edelleen outo olo - ihan kuin pää olisi ollut pilvessä, vaikkeikaan aineiden vuoksi. Hänellä oli vähän epäselvä ja samea olo. William niksautti niskansa kääntämällä päätään kenoon kasvoillaan lopen turhautunut ilme.
“Katherine lumopuhui sulle. En nyt ala selittelemään kaikkea sulle koska olet edelleen lumopuheen vaikutuksessa, mut huomautan vaan, et ei kannata hengata niitten kaa paljoo. Ainakaan ennenku sulle on… perusasiat tääl selitetty.” Poika kääntyi ja lähti marssimaan paviljongin suuntaan jättäen Jackin tuijottamaan turhautuneena hänen peräänsä.
Yllytä? Lumopuhe? Jackia jotenkin ärsytti Williamin sanat, vaikka normaalisti hän olisi vain kohauttanut harteitaan ja yrittänyt olla piittaamatta. Ehkä se nyt johtui Katenkin sanoista.
Viimein hän lähti huomaisten seuraamaan paviljongin suuntaan meneviä nuoria.

Jack istui tietenkin yksin, sillä hän oli ainoa Zeuksen poika.

Jossain vaiheessa Kheiron ilmoitti, että lipunkaappaus järjestettäisiin perjantaina (?). Jack vajosi hieman innostuneisiinkin mietteisiinsä. Lipunkaappaus? Hän oli kuullut siitä. Se oli kuulemma vähän vaarallista, mutta myöskin hyvinkin hauskaa, ja Jack odotti pääsevänsä ensimmäistä kertaansa mukaan.
Syödessään hän mietti kenenköhän puolella olisi. Hänen tietojensa mukaan yleensä Areksen ja Athenen mökit olivat pääasiassa vastakkain, valiten omat puolulaisensa. Jack mietti kummankohan puolelle pääsisi, mutta no, koska hän oli ainoana ykkösmökin (?) lapsena myös sen johtaja, asiasta varmaan sovittaisiin hänen kanssaan. Tai jotain. Tai sitten Kheiron tai herra D päättäisi sakit… Jack ei ollut niin perillä asioista että tietäisi.

Ruokailun jälkeen eräs Athenen mökin poika tuli hänen luokseen.
“Hei, Jack, tuutko meiän mökin kaa harjottelee miekkailua?”
Jack epäröi hetken, mutta pääteltyään ettei tämä ollut kutsu katutappeluun hän nyökkäsi.
“Joo, vaikka. Mä en sitte kyl osaa mitään”, hän myönsi. Poika hymyili vinosti ja ymmärtäväisesti.
“Et tietenkään, ethän sä vissiin oo koskaan miekkaillu. Älä huoli. Kyllä sua opetetaan.”
Jack hymyili kiitokseksi. “Nytkö?” Poika nyökkäsi.
“Joo. Ja niin, mä oon Mike.” Jack nyökkäsi tarkastellen poikaa. Mike oli vähän Jackia pidempi, vaaleahiuksinen jäntevä poika jolla oli myrskynsiniset silmät.
“Selvä.”
He lähtivät yhdessä kävelemään areenalle päin jutellen siinä samalla.
“Sinä olet siis seittemäntoista?” Mike kysyi. Jack nyökkäsi.
“Ite täytän heinäkuussa 17.”
“Okei. Oot siis Athenen poika? Mikä jumala Athene on?” Jack muisti etäisesti että Athene liittyi jollain lailla taisteluun, muttei sen tarkemmin. Ja heti Miken ensimmäisten sanojen jälkeen hän tajusikin, että tottakai Athene oli naisen nimi.
“Hän on jumalatar. Hän on… viisas, hyvä strategi… Hyvin moninainen jumalatar, mutta hän on esimerkiksi juurikin viisauden ja valamiestaitojen jumalatar, mutta samalla myös sodan (?). Hän esimerkiksi taistelee usein sotaisaksi ja verenhimoiseksi sanottua Aresta vastaan. Haha, yleensä Athene voittaa.” Mike selvästi olisi halunnut sanoa enemmänkin, mutta hän vilkaisi nopeasti taivaalle ja pysyi sitten hiljaa. Ei varmaan halunnut suututtaa Aresta, mikä oli ymmärrettävää.
Miekkailuareenalla oli muutamia taistelevia poikia ja tyttöjä, vissiin melkein koko Athenen mökki. Jack silmäili heitä puoleksi varautuneesti, puoleksi odottavaisesti odottaen saavansa aika pahasti köniin vastustajaltaan.
Mike kääntyi hänen puoleensa.
“Okei. Mä voin nyt neuvoo sulle jotain. Ota miekkas.”
Jack veti kaksiteräisen miekkansa esiin ja Mike silmäili sitä arvioivasti. Hänellä itsellään oli tavallinen miekka.
“Kaksiteräistä miekkaa ei ole helppo hallita. Ja tiedäthän sen sanonnan kaksiteräisestä miekasta? Se pätee käytännössäkin - varo siis ettet sohi itseäsi samalla.” Jack nyökkäsi ja antoi Miken jatkaa: “en itse kuitenkaan osaa neuvoa sinulle tuon käytössä paljoakaan. Ensin sinun kannattaisi ihan vain tunnustella millainen se on. Leiki vaikka taistelevasi ilmaa vastaan. Minä haen sillä välin meille harjoitusnukkeja.”
Jack nyökkäsi. “Selvä”, hän sanoi Miken lähtiessä hetkeksi muualle.
Miekka oli aika hyvin tasapainotettu, ja se pysyi melko hyvin tasapainossa hänen ‘leijuttaessaan’ sitä muutaman sormen varassa aika lailla keskellä.
Miekka ei myöskään ollut niin painava kuin hän olisi luullut. Kokeeksi hän sohaisi ilmaa - ja oli saman tien lävistää vatsansa. Hän älähti hiljaa toisen terän hipoessa paitaansa, mutta ei lannistunut.
Mikellä meni ehkä viitisen minuuttia, jona aikana Jack oli ehtinyt huomata olevansa... ihan umpisurkea hommassa, hän oli koko ajan vaarassa tehdä itselleen haavoja tai muuta vastaavaa - mutta hän ei luovuttanut. Yhtäkkiä hän hoksasi hyvän tyylin jolla käytellä asetta, ja saman tien elämä kirkastui. Aseenkäyttö olikin jo paljon helpompaa. Hän kohtasi Miken voitonriemuinen pilke silmissään, mutta Mike ei huomannut sitä - ei sillä että se olisi haitannut. Mike pystytti kaksi nukkea heidän eteensä ja otti sitten oman teräksisen miekkansa.
“Kas niin!” hän sanahti.”Ensimmäiseksi - pisto.” Hän pisti miekalla suoraan eteenpäin kuin olisi lävistänyt näkymättömän vihollisen. Jack katseli vähän ymmällään, mutta yritti sitten, pitäen toisen terän varovasti juuri kylkensä vieressä niin ettei vahingossakaan sohaisisi itseään. Mike katseli ehkä hieman tyytymättömänä.
“Iihan hyvä…” hän sanoi venyttäen kirjaimia epäröiden. Jack käänteli asettaan ajatukset epäselvinä. Hän ei ikinä oppisi miekkailemaan hyvin...
“Näytä sitten kuinka… huitaisisit vihollista.”
Jack näytti. Ja se menikin jo paljon paremmin, Mikekin nyökkäsi tyytyväisenä.
“Okei. Noniin. Kuvitellaan että tuo nukke tuossa olisi hirviö. Hirviöt yleensä tapetaan katkaisemalla kaula, joten yritä siis tehdä niin. Mahdollisimman nopeasti, mutta ei hutiloiden tai vain huitoen - yritä taktikoida.”
Jack nyökkäsi ja käänsi katseensa nukkeen. “Valmistaudu kuolemaan, hirviö”, hän murahti leikillään ja heilautti miekkaansa nopeasti, oli väistävinään iskun - tunsi samalla jännityksen tuoman adrenaliinin - ja viimein iski.
Miekan terä välähti valossa, ja samassa se iskeytyi voimalla nuken kaulaan. Terävä terä lävisti nuken melko helposti, ja pää lensi useita metrejä kauemmas. Mike katseli tarkkaan. Jack huomasi hänen miettivän, luultavasti sitä oliko temppu huono vai hyvä. “Ihan hyvä. Nyt voidaankin ottaa kaksintaistelu, hän sanoi.” Jack huomasi hänen silmiinsä syttyvän lievän innostuksen. Jack kääntyi uskomatta korviaan häneen päin.
“Kaksintaistelu?” hän älähti epäuskoisena.
“Niin.” Mike ei antanut vaihtoehtoja vaan kävi valmiuteen ottaen kilpensä esiin. Samassa Jack tajusi ettei hänellä ollut kilpeä.
“Minulla…”
“Hae varastosta”, Mike tuhahti arvaten hänen sanansa. Jack nyökkäsi ja lähti hölkkäämään asevarastolle.
Siellä oli monenlaisia kilpiä. Painavia, kevyempiä, pronssisia, rautaisia… Jack päätyi ottamaan raudasta tehdyn kilven. Se ei ollut painavimpia eikä jykevimpiä, ihan passeli Jackin mielestä. Sen kanssa hän palasi Miken luo kiinnittäen kilven hihnat käteensä.
“Noniin!” hän sanahti. Epäröinti oli nyt enää hyvin vähäistä, ennemminkin hän oli innoissaan. Mike hymyili vinosti.
“En taistele tietenkään täysillä”, hän lupasi.
Jack ei pitänyt siitä että häntä aliarvioitiin ja että hänelle suotiinharjoituksissa armoa, mutta no, olihan Mike varmaan miljoonasti taitavampi ja hän vasta aloittelija, mutta silti. Hän tuhahti ja kohautti olkiaan.
“Joo…”
Mike hymähti. “Oletko valmis?”
“Olen.”
“Hienoa!” Samassa Mike hyökkäsi.
Hän liikkui nopeasti kuin käärme ja työnsi miekkaansa. Jack yritti torjua iskun kilvellään - ja jopa onnistui, hän ei saanut naarmun naarmua ja pysyi jopa pystyssä. Sitten hän itse yritti samaa liikettä, tosin Mike torjui sen helposti ja onnistui samalla kieräyttämään Jackin miekkaa. Oli vähällä ettei hän pudottanut sitä. Miken kasvoilla välähti aavistuksen yllättynyt ilme, johtuen varmaan siitä että Jack oli niin huono.
Sitten Jack huitaisi miekallaan nopeasti ja hyppäsi heti syrjään Miken mahdollisen iskun tieltä - no, Mike vain torjui hänen iskunsa ja pisti. Jack huitaisi uudelleen, ja Mike torjui sen helposti.
“Älä vain huido, vaan taktikoi. Yritä yllättää minut.”
Jackin olisi tehnyt mieli sanoa pari valittua sanaa, sillä hyvähän Miken oli ohjeistaa kokeneena, kun taas Jack itse ei hyväjos tiennyt miten miekkaansa pidellä. Hän kuitenkin oli hiljaa. Yllättäen hän syöksähti nopeasti eteenpäin ja lävisti ilmaa miekallaan. Terä kalahti Miken kilpeen ja sai pojan kasvoille yllättyneen ilmeen. “Juuri noin.”
Sitten oli Miken vuoro. Hän tuli häiritsevän lähelle ja toisti sarjan työntöjä, iskuja, viiltoja, joita Jack yritti parhaansa mukaan väistellä torjua.
Mike astui taas eteenpäin ja työnsi miekallaan. Jack torjui ja heilahti askelen taaksepäin, ja jälleen toinen heilautti miekkaansa. Jack torjui jälleen ja joutui jälleen peruuttamaan, huomaten Miken yrittävän ahdistaa häntä nurkkaan tai jotain. Siihen Jack ei suostuisi! Hän iskikin yllättäen takaisin. Nopeasti kuin salama hän iski miekan kohti Mikeä - ja yhden kammottavan sekunnin ajan hän luuli terän iskeytyvän suoraan poikaan - mutta onneksi hän sai sen torjuttua. Miken kasvoilla välähti yllättynyt ja hieman säikähtänyt ilme, ennenkuin kasvot muuttuivat hälleen tuimiksi. Hän iski. Jack torjui, Mike iski, Jack torjui ja yritti jotain pientä, Mike torjui ja hyökkäsi… taistelu jatkui aika lailla samaa rataa koko ajan. Mike oli koko ajan niskan päällä, Jack oli ennemminkin se joka koko ajan vain torjui ja yritti selvitä vammoitta - kunnes tilanne yhtäkkiä kääntyi päälaelleen:
Jack sai iskettyä kerrankin mukavan tuntuisesti. Kaksiteräisen miekan terät huitaisivat voimakkaasti Miken suuntaan - ja nii’in, itse asiassa kummatkin terät. Jack kierähti itse samalla hieman, niin että sai kummallakin terällä hyvin nopealla aikavälillä iskettyä, ja Mike sai torjuttua ensimmäisen - mutta toinen terä viilsi hänen kättään, repi hänen paitaansa. Mike älähti yllättyneenä, ja kumpikin heistä, itse asiassa koko aika, tuntui hetkeksi pysähtyvän. He tuijottivat hetken Miken kättä. Kohdasta johon miekka oli osunut paita alkoi kastua ja tummua verestä, ja poikien epäuskoisten katseiden kohdatessa nopeasti Jack sanahti ääni täynnä yllättyneisyyttä:
“Sori…!”
Mike puisti päätään. “Ei se mitään… jatketaan!”
Mike hyökkäsi kuin hurrikaani. Hänen miekkansa välkehti ilmassa nyt hyvin nopeasti, eikä Jackin auttanut kuin yrittää torjua nyt jopa hieman tuittuuntuneen Miken hyökkäykset.

Taistelu kesti sen jälkeen kymmenisen minuuttia, ja automaattisesti Mike oli niskan päällä koko ajan. Jack ei tehnyt enää mitään hienoa eikä yllättävää, päinvastoin sai itsekin lisää ruhjeita, mustelmia ja naarmuja, sekä vähän isomman haavan reiteensä. Lopulta Mike nosti toisen kätensä ilmaan kuin stop-merkiksi, rauha oli laskeutunut. Mike taputti Jackia olalle ja kehaisi häntä lyhyesti ja napakasti ennenkuin alkoi kantamaan nukkeja pois. Jack jäi vähän hölmistyneenä odottamaan. Mike ei palannut kuin vain huikkaamaan kauempaa että he voisivat lähteä.
Jackille jäi taistelusta outo olo. Hän mietti oliko Mike loukkaantunut kun Jack olikin onnistunut yllättämään hänet, olihan poika ollut taistelun loputtua aika etäinen. Hän ei kuitenkaan jäänyt miettimään sitä vaan palasikin mökilleen. Hän puhdisti haavansa ja jäi sen jälkeen mökkiinsä, sängylleen miettimään mitä tekisi.

Nimi: Lintu

10.12.2018 15:10
//saattaa sisältää järkyttävää sisältöä, + paljon autohinttausta//

~William

Kiipesin sängylleni, ja jäin tuijottamaan kattoani. Tiesin ettei minulta vaadittaisi tallien siivotusta, pyykkien pesua, kilven kiillotusta ja kerhon pitoa tänään. Vääntäydyin istumaan. Mökki oli kuin vanha kalastus mökki, mutta sisältä viihtyisä. Siellä oli sohva, piirustuspöytä ja lipasto. Otin paitani pois, ja katsoin haavaa vaivaantuneena. Se oli aika punainen, mutta ei tulehtunut. Kuulin jonkun koputtavan oveen, ja luulin sen olevan Alex, mutta erehdyin hyvin.
”Tule sisään!”, huusin niin kovaa kuin osasin. Joku avasi oven, ja tunsin katseen niskassani.
”Alex, mähä oon sanonu ettei äijä tartte koputtaa", naurahdin. Vasta nyt tajusin katsoa tulijaa. Emily katsoi minua hämmentyneenä.
”Anteeksi! En tarkottanu mitää, luulin et tyyppi on Alex", sanoin. Pengoin toisella kädellä paitaani, ja sujautin sen päälleni nopeasti. Emily käänsi katseensa, luultavasti punansa hillitsemiseksi.
”Herra Kheiron halusi nähdä sinut.. Ja Alex lähetti minut”, Emily mumisi.
”Voi nyt perkele… Anteeks oikeesti, varmaa traumatisoiduit mun arvista?”, kysyin. Sain paidan viimein kunnolla päälleni, ja hyppäsin sängystäni.
”En nyt ihan.. Mutta en todellakaan oottanut että sinä olet täällä ilman paitaa", Emily mumisi. Nyökkäsin, ja lähdin tätä kohti. Emily katsoi ulos, ja tämä kierteli katsettaan kaikkialla muualla. Kävelimme hiljaisuudessa pää rakennukselle, jossa herra D avasi oven. Tämän suulle piirtyi iso virne, ja tämä nyökkäsi Emilylle poistumisen merkiksi. Lähdin suoraa tietä Kheironin työ huoneeseen, sillä kokemusta hänen ”Voi sinua, mitä olet mennyt tekemään", ajoista minulla oli. Koputin, ja tämä huusi minulle neuvon tulla sisään. Tiesin ettei viinin jumala vaivautunut tulemaan perässä, sillä hän oli kuullut temppuni monesti. Istahdin tuolille, ja katsoin kun Kheiron luki jotain lappua. Tunnistin siitä sivu silmällä koukeroisen käsi-alan, joten sen täytyi olla Alexin kirjoittama.
”William… En ymmärrä monesti tämä pitää sinulle takoa raudalla päähän", Kheiron aloitti. Hän nosti katseensa minuun, ja epäröin katsoessani tähän.
”Sinä voisit lähteä kesäksi kotiin, mutta äitisi kuoli. Isäpuolta ei ole, joten sinulla ei ole paikkaa. Poseidonin lapselle on vaarallista pyöriä yksinään", tämä sanoi.
”Tiedän, Tiedän", mumisin. Kheiron käänsi katseensa, ja jäi katsomaan seinää.
”hyvä puoli tässä on, pelastit tytön, puoliverisen? Hirviön kimpusta", Kheiron sanoi.
”Mutta nämä eivät saa toistua William, tiedäthän sen?”, Kheiron sanoi. Nyökkäsin vaitonaisena, ja katsoin tätä jään kylmänä. Tiesin että Kheiron näkisi lävitseni, mutta se ei haitannut minua. Kheiron nousi pyörätuolistaan, normaali kentauri kokoonsa, ja katsoi minua hyvin tarkkaan.
”William, et ole-", Kheiron ehti sanoa.
”Kheiron! Tiedän etten ole enää lapsi! Mutta olen kyllästynyt jatkuvaan paikalla oloon! En vain jaksa pysyä täällä! Haluan nähdä maailmaa, asua muualla, olla niin kuin normaali ihminen! En puoliverinen", kaadoin tuolin kun nousin seisomaan kiihdyksissäni. Kheironin ilme muuttui alla aika yksikön, enkä osannut lukea sitä.
”Selvä, mene. En voi estääkään", Kheiron sanoi. Katsoin tätä vihaisena, ja käännyin lähteäkseni. Astelin pois huoneesta, ja minusta tuntui kuin minut olisi juuri potkittu ulos koulusta. Kun pääsin viimein ulos pää rakennuksesta, pinkaisin juoksuun. Juoksin suoraan merelle, ja käperryin sen ääreen itkemään. Pian kuulin kun joku käveli vierelleni istumaan. Jatkoin itkuani, sillä kyllä tiesin tällä kertaa kuka vieressäni todella oli.
”Hei.. Älä nyt viitsi", Alexin ääni sanoi. Hän siirtyi lähemmäs minua, ja tiesin tämän ymmärtävän.
”Kaikki kyllä sujuu paremmin", hän lohdutteli. Katsoin tätä pitkään, ja vedin tämän halaukseen. Moni olisi voinut sanoa meitä hyväksi pariksi, mutta tiesin Alexin pitävän suhdettamme veljes tasolla. Hän piti minut halauksessa, ja irrotti otteensa hellästi. Alex oli alusta alkaen ollut tukenani, ja ei montaa kuukautta tarvinnut Kheironilta anoakaan, kun Alex oli saanut siirron minun viralliseksi avustajaksi. Tietty tämä etsi puoliverisiä, mutta hän yleensä piti kirjaa teoistani, ja oli vastuussa siitä mitä minä tein. Nojasin tähän, ja olin nukahtanut jo, kun kotilo torvi soi. Hätkähdin hereille, ja Alex naurahti voipuneena. Tämä oli ottanut laukustaan kynän, ja paperia. Hän sujautti piirroksen niin nopeaan laukkuun, etten ehtinyt katsoa sitä. Nousin haparoiden ylös, ja tunsin haavassani kivun. Apollonin mökin lääkkeet olivat selvästikin lopettaneet toiminnan.
”Hei mitä sä oot juonu? Näytät pyörtyvän täl seisauksel", Alex naurahti, ja nousi itsekin ylös. Nojauduin etu kumaraan, ja jäin katsomaan hiekkaan kivusta valkeana. Rauhoitin koko ajan kasvojani, ja kun Alex sai minusta otteen, nostin jään kylmät kasvot tätä kohti.
”Vou, mikä on?”, Alex kysyi hämmentyneen näköisenä.
”Ei mikää", sanoin. Hän antoi minulle tukea, ja yhdessä kävelimme Amfiteatterille hiljaisuudessa. Kun pääsimme paikalle, paikalla oli tapansa mukaan muutama mökki. Koko Hermeen mökki oli paikalla, ja oli helpottavaa nähdä uusi poika yhdessä rivissä. Tai, hän istui vaitonaisena puun rungolla. Lähdin sitä kohti, ja Alex selvästäkin empi menisikö muun palvelus väen kanssa, vai tulisiko mukaani. Lopulta Alex asetti kätensä olkapäälleni, ja istuin puulle tämän kanssaan. Tajusin Afroditen mökkiläisten saapuvan, ja he nauroivat sievästi. Katsoin mökin johtajaa, joka oli myös kaunein. Ihme ja kumma hänellä ei ollut ketään.
”Auh!", parkaisin kun Alex löi minua kyynärpäällään. Hän hymyili, ja näytti minulle kieltä. Tajusin Jackin katsovan taas korujaan, ja siristin silmiäni. Ankkuri? Pitelikö tämä ankkuri käsi korua kädessään?
”Hei kaikki leiriläiset!”, Kheiron huudahti, kun saapui paikalle ravaten. Jackin ilme oli korvaamaton, ja tämä putosi puun päältä. Koko leiri purskahti nauruun. Nousin ylös, ja ojensin hänelle käden.
”Kiitos", hän mumisi aivan punaisena, ja hieroi päättään. Poimin hietikolta ankkurin, ja katsoin tätä.
”Pudotit tämän?”, sanoin, ja tämä ikään kuin nappasi korun kädestäni. Sitten hänen ilmeensä siirtyi Kheironiin. Palasin istumaan hyvin huvittuneena. Tiesin Alexilla olevien housujen peittävän tämän jalkansa, mutta sorkat näkyivät yhä.
”Hei William! Oletko mukana jos liimataan ens kerralla tuon perse tuohon puuhun kiinni!”, Hermeen mökin johtaja naurahti.
”Kielen käyttö herra Glawson, ja ei, William ei ole mukana siinä, hän on keräämässä areenalta roskia", matkin huvittuneena Kheironia. Kheiron hymyili, ja katsoi muka toruvana minua.
”Niin herra Glawson, ja pyydän hiljaisuutta, kiitos", Kheiron rauhoitteli tilannetta.
”Kuten varmastikkin huomasitte, William on taas kunnossa, sekä meillä on kaksi tunnustamatonta puoliveristä", Kheiron sanoi. Tyttö, jonka olin pelastanut käveli epävarmana eteen.
”Jack, sun pitää mennä tonne", kuiskasin Jackille. Jack katsoi minua hämmentyneenä.
”Munko?! Miksi ihmeessä?!”, tämä sihahti.
”Sut esitellään koko leirille”, sanoin. Jack nousi epävarmana, ja käveli eteen. Kun tämä oli päässyt Kheironin viereen, hänen takanaan jyrähti salama. Kaikki puolijumalat jäivät katsomaan ihmeissään, ja Kheiron katsoi ihmeissään Jackia. Tämän ylle ilmestyi Zeuksen mestari salamaa muistuttava pieni hologrammi. Jack katsoi ihmeissään ylöspäin, ja kun tämä näki hologrammin, hän rojahti polvilleen. Alex katsoi kysyvänä Kheironia, kuin sanoakseen: ”Anteeksi, mutta saanko auttaa hänet ylös?”. Kheiron nyökkäsi Aleksille.
”Tässä Zeuksen poika! Jack Free!”, Kheiron huudahti. Puoliveristen leiri alkoi taputtamaan, ja huutamaan Jackin nimeä. Alex käveli nopeasti Jackin luo, ja kyyristyi tämän tasolle, Alex auttoi tämän ylös, ja melkein talutti tämän penkille takaisin. Katsoin poikaa hetken, ja hologrammi hiipui hiljalleen. Leiri hiljeni, kun Kheiron odotti.
Pieni loistava valo valaisi tytön, jonka jälkeen tämä oli loistavissa vaatteissa. Hänellä oli lyhyet farkku shortsit, toppi ja kaulus paita. Hänen meikkinsä oli täydellinen, samoin kuin hiuksensa. Hänellä oli musta pikkuinen hattu sivuttain päässään.
”Ja tässä on Aurora Flowermorning! Afroditen lapsi!”, Kheiron kailotti. Leiri ryhtyi huutoon. Alex istui aivan Jackin vieressä, ja tiesin tämän rauhoittelevan poikaa. Alex otti laukustaan vihkonsa, ja kaivoi sieltä jotain, hän antoi kuvan Jackille, ja Jack nyökkäsi monta kertaa. Jack purskahti itkuun, ja Alex katsoi tätä hyvin huolestuneena. Katsoin taas tyttöön, ja kaikki muut Afroditen mökistä kiljuivat, ja onnittelivat tätä kun tämä meni näiden joukkoonsa. Tuli oli todella korkea, ja moni jäi katsomaan vain sitä.
”Jatkakaamme nuotiota normaalisti! Minun täytyy lähteä", Kheiron sanoi. Dean alkoi soittamaan kitaraa, ja huomasin Emilyn soittavan jotain poikki huilun kaltaista hänen vierellään. Kaikki jatkui kuin normaalisti, makkaraa, vaahtokarkkeja, jutusteluja, leivonnaisia ja ennen kaikkea hyvä tunnelma. Alex sai Jackin rauhoittumaan, ja tämä nyt katsoi Alexin piirustuksia. Jack ojensi vihon takaisin, ja Alex vain hymyili. Alex käveli nopeasti palvelusväen luo, ja nappasi kaveriltaan kepin, ja pussin vaahto karkkeja.
”C'mon Alex?”, tämä naurahti. Alex vain bääkäisi vastaukseksi huvittuneena. Siirryin näitä lähemmäs, ja huomasin Alexilla kolme keppiä. Laitoin vaahtokarkin keppiini, ja aloin paistamaan sitä. Kaikki tuntui menevän pilalle, kun tuli loppu laulun vuoro, muut lauloivat, mutta joku idiootti huudahti viimein:
”Jack! Laula sä!”, ja jack nosti katseensa. Alex tuijotti huutajaa murhaavana, ja Jack sanoi.
”en osaa sanoja, plus mulla on huono ääni", Jack sanoi. Porukka mutisi, mutta jatkoi. Katsoin hämmentyneenä, sillä laulun loputtua Dean ei vaatinutkaan ryhmä halia, vaan puhui jostain Emilyn kanssa. Näytti siltä että nuori satyyri olisi ongelmissa.
”Voitte mennä! Öitä!”, Dean huudahti. Porukka huuteli sieltä täältä öitä, sun muuta.
”William.. Sä vuuat verta", Jack totesi. Olin unohtanut haavan, ja nyt kun tämä siitä muistutti, tunsin kuinka paljon sitä sattui. Paitani oli kyljeltäni veressä, ja ihan märkä samasta verestä. Alex katsoi minua kauhuissaan, ja tämä olisi varmasti hälyttänyt jonkun Apollonin mökkiläisen paikalle ellen olisi sanonut.
”Ei se mitään, olen kunnossa.. Siis todella", vakuutin. Nousin horjuen ylös, mutta tajusin kaatuvani. Nopeasti Alex nousi ylös, ja sai minusta kiinni. Punastuin täysin, sillä tämä oli nopeasti ottanut käsistäni kiinni, ja pääni lepäsi nyt hänen olkapäällään. Olin täysin punainen, kunnes tämä sai irrotettua otteensa. Hän otti käteni taas hartioilleen, ja laittoi omansa minun. Jack näytti pidättelevän naurua, kun kuulin Alexin kiroilevan muinaiskreikaksi.
”uskollatkin sanoa mitään, niin nirhaan sinut", Alex sihahti korvaani. Nyökkäsin, ja kävelimme mökille hiljaisuudessa. En tiennyt saattaisiko kukaan Jackia, mutta en jaksanut välittää siitä. Alex avasi mökkini oven, ja laski minut keveästi sohvalle.
”Ota se paita pois", tämä sanoi suoraan. Kuulin tämän äänessään vihaa, enkä muutenkaan epäillyt tämän sanoessa tuon hetkeäkään. Otin paidan pois, ja huomasin tämän purevan hammasta. Tämä käänti katseensa. Mitä?! Ei se noin paha ole.. kipu oli lievittänyt, mutta veren vuoto ei paljoa. Sitten vasta tajusin että Alex oli punastunut.
”Hei äijä? Kaikki kunnossa?”, kysyin. Tämä ei vastannut vaan katsoi haavaani.
”Haen jonkun Apollonin mökistä", tämä sanoi. Nyökkäsin, ja katsoin kun tämä lähti pois. Hetken päästä kuulin jonkun koputtavan oveen. Tällä kertaa tiesin ettei tuo ollut Alex, ja kun nousin, kipu yllätti minut. Avasin oven, ja siellä oli Jack.
”Tiedätkö minne minun pitää mennä.. kun Wou?!”, hän jätti lauseen kesken, kun huomasi haavani.
”Älä nyt sinäkin.. Pyydän.. mene seuraavaan mökkiin oikealla, äläkä jää puhumaan”, sanoin. Tämä nyökkäsi ja linkutin sohvalle. Haava oli avautunut enemmän, ja se vuoti nyt paljon pahemmin. Pian Alex juoksi sisään Ryan kannoillaan. Ryan kirosi selko kielellä, ja antoi heti minulle lusikallisen ambrosiaa. Hän alkoi heti painamaan kylmää liinaa sen päälle, ja katsoin kun se muuttui punaiseksi. Kipu säteili, mutta se helpotti vähän ajan päästä ambrosian takia. Alex istui sängyllä, ja piteli päätään.
”Alex, tulisitko pitelee kiinni tästä?”, Ryan kysyi. Alex nousi heti, ja käveli luoksemme. Hän otti käteni omiinsa, ja katsoi silmiini. Kuulin Ryanin avaavan jonkun purkin, ja seuraavaksi tunsin kivun puuskan. Koko kehoni halusi huutaa, itkeä, mutta hetkessä se oli ohi. Ryan painoi lapun haavan päälle, ja alkoi side harsolla sitomaan sitä. Alex katsoi minua, ja osasin lukea hänen ilmeestään kaiken. Hän kitui puolestani.
”Kiitos Alex, tule sanomaan jos jotain sattuu", Ryan sanoi, ja pakkasi tavaroitaan. Alex otti minut haliin, ja purskahti itse itkuun.
”Älä anna mun koskaan huolestuu susta noin paljon", Alex nyyhkytti. Annoin tämän pitää itseäni halauksessa, koska se tuntui luonnollisesta. Viimein kun Alex päästi minusta irti, hän taas puri hammastaan. Poika auttoi minut pystyyn, ja talutti minut sängylle. Alex yleensä nukkui siinä, mutta oli kerta kaikkiaan sama nyt missä hän nukkui. Ymmärsin ettei tämä jaksanut nostaa minua yläsänkyyn, joten istuin sängyn reunalle varautuneena.
”Uum..”, Alex istuitui vierelleni.
”Mikä sulla on?”, kysyin.
En tiedä, miten olisin tätä kuvaillut, mutta hämmentävää se oli. En tiedä miten kuvailisin sitä, mutta.. voin sanoa että se oli kuin kaiken jännityksen purkauma. Alex oli kaapannut minut suudelmaan, olin niin hämmentynyt, mutta vasta liian myöhään tajusin että tämä tarkoitti sitä. Työnnyin pois suudelmasta, ja katsoin tätä. Alex katsoi polviaan, ihan kuin maailma olisi luhistunut. Tajusin ottavani hänen leuastaan kiinni, ja katsovan tätä silmiin.
”Alex? Toiko on sun tunne mua kohtaan..?”, kysyin. Satyyri nieli kyyneliään, ja kaiken seasta pystyi vain nyökkäämään. Katsoin tätä hyvin pitkään, mutta lopulta päästin tästä irti.
”Älä ymmärrä nyt väärin.. Mä todella välitän susta.. Mutta.. tarviin aikaa miettiä tätä, meitä", sanoin. Alex katsoi minua pitkään, mutta nousi seisomaan, hän lähti ovelle, ja sulki oven perässään. Rakastinko tätä oikeasti?! Mitä tunsin tätä kohtaan?! Mitä häh?!

•Emily•
”Ei herra D välitä oikeasti vaikka leirille ilmestyy joku.. ei sinun juuri tarvitse ilmoittaa", tuhahdin.
”Kyllä Dionysos välittää vaikka ei siltä näytä", Dean mumisi. Yhteis laulu oli juuri loppunut.
”No, varmaan”, tuhahdin. Dean katsoi minua varoittavana, ja tajusin pitää suuni. Puolet leiristä oli jo häipynyt, joten Dean huusi vain hyvät yöt. Lähdin alas rinnettä, palvelus väen talolle, enkä vaivautunut katsomaan taakseni. Olin kokeillut puolihuilun soittoa, ja se oli ollut melkein kun panhuilu, mutta olin osannut, se oli hyvä.

Makasin sängyssäni, enkä saanut unta. Nousin ylös, ja lähdin käytävälle. Tiesin hyvin että sisältä poistuminen olisi kiellettyä, mutta ehkä sisäpihalla olo ei? Oli miten oli, kävelin ulos. Olin säikähtää nahkoistani, kun penkillä istuikin oikeasti joku. Kohtasin Alexin kasvot, jotka olivat selvästi itkeneet monta tuntia. Kävelin lähemmäs, ja istuin tuolin toiseen päähän, mitään sanomatta.
Katsoin tätä kysyvänä, ja tämä vain siirsi katseensa suoraan maahan.
”Okei.. Mitä on tapahtunut?”, kysyin. Tiesin että tuo voisi vain ikäni takia jättää minut helpolla huomiotta, ja sanoa etten ymmärtäisi.
”E.. en vain osannut.. tai en tiedä tykkääkö pitkäaikainen ihastukseni minusta", Alex sanoi. Tajusin hymyileväni pienesti kun tuo sanoi sen.
”Ja mitä olet tehnyt väärin?”, kysyin. Poika katsoi minua, ja sen jälkeen vastasi.
”Olen pitänyt suhteemme kauan vain velje-", tämä tajusi mitä oli sanomassa.
”Anteeksi, mutta puhummeko nyt jostain naisesta? Vai miehestä”, kysyin ihmeissään. Alex katsoi maata epävarmana, mutta nosti katseensa minuun.
”Puhutaan… miehestä", tämä sanoi. Katsoin tätä pitkään, ja aloin sulkemaan tämän kanssaan näkemiä ihmisiä pois listaltani. Mieleeni jäi vain yksi tuttu nimi, jonka olin nähnyt tämän kanssaan niin moneen otteeseen tämän lyhyen ajan aikana. Purin hammastani, ja mietin olisiko mahdollista.
”Mu-Mutta en tiedä alkuunkaan pitääkö hän minusta sillä tasolla.. olen pitänyt suhdetta veljes tasolla niin kauan kuin voin vain muistaa”, tämä sanoi. Nyökkäsin, ja katsoin maata.
”Kuule, mitä vähemmän sinulla on syitä miksi tämä inhoaisi sinua, sitä todennäköisemmin hän hyväksyy sinut tuollaisena", Sanoin. Alex katsoi minua pitkään, ja otti repustaan jonkun vihon. Hän etsi sieltä jotain, ja näytti sen minulle. Kuvassa oli minä ja Dean, enemmän kuva oli piirros, mutta hieno, ja realistinen se oli. Kuva esitti sitä, kun minä olin juuri parantanut Williamin haavaa osittain. Punastuin, sillä tajusin miltä näytin tuo vanhan aikainen kreikkalainen mekko.
”Näytinkö oikeasti tuolta?”, kysyin. Alex näytti huvittuneen, ja nyökkäsi vain.
”Muut eivät tienneet mitä tehdä kun istuit siinä, mutta Dean ei epäröinyt nostaa sinua ylös”, nyökkäsin, ja nousin istumaan.
”Kiitos.. ja öitä… Menen tästä nukkumaan", naurahdin. Alex nyökkäsi hiljaa, kun lähdin kävelemään takaisin sisään. Avasin huoneeni oven, ja suljin sen hiljaa. Katsoin huonetta, ja mietin kuvaa. Oliko se oikeasti näyttänyt siltä, kun tämä kantoi minua. Oliko mekko muka sopinut noin täydellisesti minulle? Olinko oikeasti.. näyttänyt tuolta tajuttomana? Ajatukset pinkoivat päässäni, kun makasin sängylläni. Olin nukahtanut tuohon jossain vaiheessa, ja heräsin vasta auringon paistaessa ikkunasta suoraan kasvoilleni. Nousin ylös, ja tiesin että tänään olisi edessä Afroditen mökin kanssa töitä, eli päivä oli kaikin tavoin raskas.

Nimi: Meikäläinen

09.12.2018 17:07
~ Jack Free ~


Jack tarkasteli ympäristöään silmin nöhden vaivaantuneena. Hänellä oli outo olo, ja tuntui kuin hänet olisi viety jonkin… oudon lahkon luo. Hän vilkaisi Williamia pikaisesti. Tai lahkohan tämä varmaan olikin.
”Okei? Kuuntele vaan mua nyt yhen esittely kierroksen, sun ei tarvii uskoo yhteenkää jumalaa, mutta kuuntele.” Jack tuijotti hetken maahan ja yritti pysyä niinsanotusti maanpinnalla. Hän ei vastannut sanoin, vaan toinen poika sai vastaukseksi vain nyökkäyksen. He lähtivät kävelemään kohti mökkejä, eikä Jack voinut olla ihmettelemättä syytä noille kaikille tuvantapaisille hökkeleille.
”Eli, tervetuloa Puoliveristen leiriin! Täällä saat uuden alun, eikä mikään estä sua olemasta oma itsesi", William sanoi. Jack nyökkäsi tarkastellen kauempana näkyvää merta. Oma itsensä… Jack vähän epäili että täällä hän ei kovin vapaasti voisi harrastaa tanssia. Kaikki pitäisivät häntä varmaan ihan homona, hän mietti haikeasti ja huomaamattaan koski koruaan. Se oli lämmennyt paidan sisällä, se toi kaikki muistot taas mieleen… hän huokasi eikä voinut estää katsettaan vajoamasta hitaasti maahan. Sitten hän nuolaisi huuliaan epävarmana ja käänsi katseensa taas mökkeihin.
“Miks noi kaikki mökit?” hän kysyi. Eikö yksi iso tupa olisi paljon järkevämpi, tästähän tuli ihan mieleen… kesäleiri.
William selvästi tiesi nämä asiat, Jack arveli että toinen oli aiemminkin selostanut tulokkaille kaikkea tällaista. ”Jokaisella jumalalla on edustamassa mökki, me nukumme niissä, käytännössä asumme kesämme.” Jack nyökkäsi.
“Niin. Eli siis niinkuin, jokaisen jumalan lapsella on oma mökki, tai siis…”, äh, hän ei ihan osannut selittää. Hän päätti lauseensa huvittuneeseen sävyyn huomaten sivusilmällä myös Williamin huvittuvan, mutta samalla varmasti myös ymmärtävän Jackia. “Eli teidät…” pitikö sanoa meidät? Se ei tuntunut oikealta. Hän ei taaskaan tiennyt… “On jaettu mökkeihin jumalvanhemman mukaan.”
“Niin”, William vastasi, johon Jack nyökkäsi jälleen. William kysyi hänen vanhemmistaan, tai oikeastaan jumalvanhemmasta. Jack pudisti päätään.
“En.” Suoraan sanottuna hän ei oikeastaan halunnutkaan tietää. Kaikki oli jollain lailla pelottavaa, niin epävarmaa. Jack oli vedetty eroon kaikesta tutusta.
”Katsotaan leirinuotion jälkeen…” Jack nyökkäsi. Toivottavasti mitään ei tapahtuisi.
Rannalla oli muutamia nättejä tyttöjä ottamassa aurinkoa. Jack ei ollut koskaan nähnyt kauniimpia tyttöjä, tai no, oli pakko myöntää että Annakin oli ollut kaunis.
Meri näytti säteilevän rauhoittavaa, lämmintä olemusta kevyiden laineidenliplatusten kautta, aurinko paistoi kauniina. Jack tunsi sen lämmön ihollaan ja kaipasi jälleen totuutta. Totuutta kaikesta epäselvästä… Miksi? Minkä vuoksi? Jack puhalsi muutaman hiussuortuvan kasvoiltaan ja tuijotti ihmisiä eri puuhissaan. Kaikki näyttivät onnellisilta täällä. Miksei hänkin voisi? Oliko mahdollista että Jack Free, orpokodista nuorisolaitokseen kipattu ongelmanuori voisi olla onnellinen jossain?
William kertoi ruokapaviljongista. Jack nyökkäsi, toivottavasti hän sitten kuulisi sen torven sitten kun pitäisi… Nyt Jackia ainakin nukutti tavattomasti, ja hän oikein odotti että pääsisi nukkumaan. Kierros oli kuitenkin mielenkiintoinen, ja mieluummin hän oikeastaan täällä oli kuin nukkumassa.
”Näätkö ton kiipeilyseinän tuolla? Sitäkin saa käyttää”, William kertoi. Jack nyökkäsi.
Paikka oli iso, oikeastaan todella iso, ja hän oli hyvin yllättynyt… miten New Yorkista löytyi tällainen paikka? Hän kiersi katsettaan ympärilleen ja katseli maisemia. Meri oli hyvin mielenkiintoinen. Jack oli aina halunnut kokeilla surffausta… olisikohan se mahdollista täällä? Hän ei ehtinyt kysyä ennenkuin William kertoili rajoista.
“Niin…” metsä? Jackilla ei ollut metsistä paljoakaan mielikuvia, mutta hänelle tuli vain mieleen sellainen synkeä paikka täynnä villipetoja.
Tuo metsä, minkä Jack näki kauempana (?), vaikutti kuitenkin rauhan tyyssijalta.
”Ja se iso rakennus oli Amfiteatteri, sinne tulet sitten kun simpukka torvi tööttää illalla", William kertoi.
He kävelivät aika kauan päästäkseen paikkaan, ja Jack oli aina vain enemmän yllättyneempi siitä mitä kaikkea paikassa oli - ja miten paikka edes oli olemassa. New Yorkissa tällainen paikka? Ei kukaan uskoisi häntä jos hän kertoisikin jollekkulle - ja ainiin. Pääsisikö hän täältä edes pois? Hän ei tiennyt oliko ikuisesti tänne jääminen hyvä vai huono asia. Ehkä samalla kumpaakin.
Amfiteatteri oli todellakin iso. Hän huomasi poikia siellä taistelemassa, ja ensin hän hätkähti. Eivät kai nuo oikeasti satuttaneet toisiaan? Williamin kertoessa asianmukaisista hoitotoimenpiteistä Jack rentoutui, hän oli aika varma että kaiken muun kummallisuuden lisäksi täällä oli myös aika erilaiset, paremmat tökötit hoitaa haavoittuneita. Ja tappaminen? Niin, ei se tietenkään ollut hyvä. Hirviöt? Jack palasi taas uskoako vai eikö uskoa -kannalle. Oli kiikunkaakun kummalle puolen vaaka kääntyisi, mutta se kuitenkin jäi tasaisesti mutta epävarmasti kahden vaihtoehdon välille. Jack ei taaskaan tiennyt mitä uskoa.
Jack ei voinut estää pientä hymynkaretta huulillaan sanojen ja poikien reaktion johdosta.
Lähdimme ulos päin, ja vilkuilin samalla ympärilleni isossa paikassa.
”Hei, en tarkottanu sit ettet sais esittää kysymyksiä". Jack vilkaisi häntä nyökäten.
”Niin siis, se Kheiron.. puhui aseista? Saanko oikeesti sellasen?” Jack kysyi vähän epäuskoisena. Hän ei tiennyt haluaisiko mitään… tappovälinettä, todellakaan… mutta ne puheet hirviöistä… joo, ehkä kannatti kuitenkin kysyä.
William nyökkäsi ja osoitti pientä vajaa tai jotain. “Joo, tossa on asepaja”, hän sanoi.
“Okei.”
Hänen seuraavien sanojensa jälkeen Jack vilkaisi mansikkapeltoja nyökäten. “Selvä.”
He menivät asepajaan, jossa Jack sai rauhassa tarkastella minkä halusi. Ensin hän vain katsoi, mutta sitten hän ei voinut olla kokeilematta niiden pronssisia, rautaisia, teriä.
Hän kiinnitti huomionsa sievään, pienehköön puukkoon jonka varressa oli hienoja kuviointeja. Hän otti sen käteensä. Se oli rautaa ja välkehti kauniisti auringonvalossa, mutta samassa hän tyrkkäsi sen pois. Sen terä oli osittain tummunut puhdistamattomasta verestä. Vain pienesti, se oli ehkä epähuomiossa jäänyt siihen, mutta Jack ei voinut olla ajattelematta kuinka monia sillä oli tapettu.
Sitten hän otti nuolen käteensä ja tunnusteli sitä. Sen kärki oli terävä, mutta ottaessaan puisen jousen käteensä hän tajusi ettei häntä oltu tehty jousiampujaksi.
Viimein hän kohdisti katseensa suurehkoon, kaksiteräiseen miekkaan ja vain tuijotti sitä hetken vaikuttuneena. Se oli hieno. Sen terät olivat pitkiä ja teräviä, ja liu’uttaessaan sormeaan pitkin sen sileää pintaa hän ottikin sen äkkiä käteensä.
Yhtäkkiä hän tunsi itsensä kuin pikkupojaksi alkaessaan hiljalleen huitoa ilmaa aseella. Virne levisi kasvoille hänen muistellessaan lapsuuden ninjaleikkejä aurausviittojen kanssa. Niin, oli orpokodista hyviäkin muistoja.
Hän lähti ulos, kirkkaaseen auringonpaisteeseen räpytellen silmiään, kaksiteräisen miekkansa kanssa, ja meni Williamin luo. William vilkaisi häntä.
”Laita miekka huotraan, ei kannata kulkee ase paljaana kaikkialla.” Jack nyökkäsi eikä voinut estää pientä haukotusta. Hän työnsi aseen vyöhönsä ja vilkaisi taas toista poikaa. Hän huomasi huvittuneen pilkkeen Williamin silmissä katsahtaen tähän nopeasti kysyvä katse silmissään ennenkuin käänsi katseensa taas eteenpäin, kaukaisuuteen.
”Älä huoli, näytän sulle tallin, ja se oli sit siinä. Sitten voit ottaa pikku torkut.”
“Haha, jooh”, Jack vastasi naurahtaen. “Oonki jo nukahtamassa seisaalleen. Kiitti…”
He lähtivät talleille, mutta vaikka hevoset olivat ihan kivoja ja nättejä Kackin mielestä, nyt ne eivät jaksaneet kiinnostaa juurikaan.
He lähtivät taas kävelemään jonnekin Williamin johdolla. Sitten he löysivät itsensä erään mökin edestä, jonne William sitten saatteli Jackin.
”Nukut vielä täällä, mutta kun sinut tunnustetaan et luultavasti ole Hermeen poikia. Silloin vaihdat mökkiä. Toivottavasti autoin jotenkin.”
Jack vilkaisi pojan perään vino hymy huulillaan. “Joo, okei. Kiitti, autoit kyllä!” hän vielä huikkasi ystävällisesti perään. Sitten hän kääntyi ja palasi sisälle.
Jackin valtasi oitis vähän epäselvä olo kun hän taas olikin yksin tietämättä mitä tehdä. Hän kuitenkin suunnilleen kaatui ensimmäiselle vuoteelle joka näytti siltä kuin sitä ei olisi pitkään aikaan käytetty.

Vastaus:

Ihanaa kun jack ei oikein tiiä miten suhtautuu tähän! 25 kp:ta > <

Nimi: Lintu

09.12.2018 00:55
~Emily
Kheiron vei meitä pitkin taloa, enkä tiennyt pitäisikö minun olla mukana. Päätin pysyä mukana, koska olisihan se outoa kääntyä kesken matkan. Istuin pojan viereen tuolille, ja katsoin vaivaantuneena Dionysokseen, ja Kheironiin. Kheiron nojautui eteenpäin
”Kas niin…”, Kheiron sanoi. Huomasin tämän odottavan pojan nimeä. Poika näytti hämmästyneeltä, kun oli kahden miehen katseen alla. Dionysos katsoi vain poikaa, ja joi kaikessa rauhassa Coca-Cola light:iansa. Katsoin muualle, vain siksi etten hermostuttaisi poikaa.
”Jack", poika sanoi. Selvä? Pojan nimi oli Jack, ja hän ei tajunnut mistään mitään.
”Aivan. Kas niin, Jack. Mistä olet kotoisin?”, Kheiron kysyi. Jack empi selvästi luottaisiko näihin, mutta päätti selvästi luottaa. Dionysoskin nyt nosti kulmaansa, ja katsoi poikaa ali arvioivana.
“En tiedä vanhempiani tai oikeastaan sitäkään olenko ylipäätään yhdysvaltalainen. Kaikki on tällä hetkellä epäselvää. Olen kuitenkin asunut aika kauan New Yorkissa, tosin ensin orpokodissa. Nykyisin asun nuorisolaitoksessa…”, Jackin katse kääntyi lattiaan, ja ymmärsin tätä. Kheiron nyökkäsi pienesti, ja voisin vannoa näkeväni herra D:n suulla pienen hymyn. Miten jumala edes kehtasi hymyillä kun sanottiin että poika olisi orpo?!
“Ymmärrettävää… täysin ymmärrettävää… olet melko vanha”, Kheiron mumisi. Pidättelin naurua, sillä tuo ideana tuotti minulle hymyn huulelle.
“Olen seitsemäntoista”, Jack sanoi hämmentyneenä. Ai? Niin vanha? Katsoin poikaa silmät sirillä, ja selvästikin Dionysos katseli samaa, mutta pyöräytti lopuksi vain silmiään.
”Niin, niin", Kheiron melkein murahti.
“Kyllä sinä puolijumalaksi olet hyvinkin vanha, ainakin kun ajattelee että löysimme sinut vasta nyt”, Kheiron jatkoi. Dionysos laski Colansa, ja katsoi keskustelua, kuin se olisi turha.
“Mitä oikein selität?”, Jack kysyi, kasvojaan rypistäen. Kheiron käänsi katseensa muualle, ja voisin vannoa tämän menettävän hermonsa pian. Kuitenkin tämä nojautui vielä edemmäs Jackia, ja sanoi:
“Kuuntele tarkasti, mitä nyt sanon. En aio montaa kertaa sanoa - ja usko pois, kaikki mitä sanon on totta”, Kheiron sanoi hyvin vakuuttuneella äänellä. Huomasin että Jack ei todellakaan aikonut uskoa, ja istui rennosti tuossa tuolissaan.
“Tiedätkö mikä on jumala?”. Kheiron kysyi kärsivällisesti. Dionysos katsoi huvittuneena poikaa, ja arvioi varmasti että jos pojalle sattuisi jotain, kenen vihan sai niskoilleen.
”Joo", Jack vastasi, ja hänen ilmeestään päättelin jo, että tämä aikoi sanoa jotain näsäviisasta, mutta päätti olla sanomatta sitä syystä x.
”Tarkoitatko nyt-", Jack ehti sanoa ennen kuin Kheiron keskeytti hänet.
“Tarkoitan esimerkiksi Zeusta, Poseidonia, Haadesta ynnä muita”, Kheiron tuhahti hyvin turhautuneen kuuloisena.
“Aivan. Niitä kreikkalaisia tai jotain?”, Jack sanoi ilman huolta. Keskustelu kyllästytti minua, ja selvästikin herra D:tä, joka vain pyöräytteli silmiään, ja tuhahteli turhautuneena
“Niin”, Kheiron vastasi vakavana
“Kyllä minä ne tiedän”, Jack nosti kulmiaan, kuin ne olisivat kiinnostaneet enemmänkin.
“Et siis tiedä vanhempiasi?”, Kheiron tenttasi. Kheiron jatkoi tenttailuansa, johon varmaan jokainen puoliverinen tänne päästyään pääsi, tai no joutui. Kuka oli hänen äitinsä? Ei hajuakaan, entä isä? Ei tietoa. Sukunimen hän oli omannut itse, ”Free", mutta arvasin hänen koruistaan ettei noin ollut. Hän oli lähellä purskahtaa itkuun, ja vasta nyt tajusin miten väsyneeltä poika näytti. Hän käänti katseensa, ja olisin voinut vannoa Dionysoksen silmissä välähtävän säälin. Kun päästiin kohtaan kun Kheiron kertoi jumalten olevan oikeita, tämä menetti uskonsa. Hän hoki vain ”jooh, jooh", ihan kuin muka uskoisi tuohon oikeasti. Viimein Kheiron nousi ylös, ja osoitti minulle selväksi että olisi parasta vain lähteä.
”Täälläkö minä nyt asun?”, Jack kysyi muutaman askeleen jälkeen. Nousin ylös, ja katsoin Kheironia. Kheiron näytti paljon rennommalta, kuten yleensä.
“Kyllä. Pyydä jotakuta esittelemään leiriä. Saat tietää jumalvanhempasi luultavasti leirinuotiolla, ja silloin mekin tapaamme. Ja ainiin, kun pääset kiertämään leiriä, valitse samalla aseesi”, Kheiron jopa hymyili.
Jack kysyi aseesta, ja Kheiron vain sanoi että kannattaa hankkia kaveri, kuulostipa se tylyltä, no niin se vain tuntui olevan. Kävelin pojan perässä ulos huoneesta
”Tota joo..”, Hän kuulosti niin säälittävältä, kun yritti oikeasti ymmärtää. Käännyin hänen puoleensa, ja sanoin hänelle:
”Olen muuten Emily". Jack ei tuntunut tietää ottaako minua tosissaan, sillä olin varmaan niin nuori, ja olinhan kentauri.
“Minä oon siis Jack”, Jack esittäytyi, mikä oli turhaa. Kuitenkaan en alkanut siitä vastaan, vain nyökkäsin. Täytyi olla rankkaa, kun kuuli tuollaisia väitteitä, ottaen huomioon hänen historiansa.

~William
”William? Kerran sotket itses tähä, saat näyttää paikkoja sille. Se tyyppi näytti niin not this world tyypilt", yksi Hermeen mökkiläisistä sanoi. Muut mumisivat samoin, ja katsoin yllättyneenä näihin.
”Tietty! Selvä”, sanoin, ja lähdin astelemaan muualle. Otin laukkuni, ja vein sen mökkiini. Lähdin pää rakennukselle heti, ja jäin muutaman metrin päähän siitä selkä ovea kohti. Kun kuulin oven avautuvan, käänsin katseeni näihin. Kohtasin pojan epätoivoisen katseen itsessäni, ja lähdin kävelemään näitä kohti.
”Moi”, sanoin. Tiesin jo ettei kasvoiltani voinut lukea mitään, kirjaimellisesti.
”Moi..”, poika sanoi.
”Sinulle pitää varmaan esitellä paikkoja?”, kysyin.
”Joo", tämä vastasi. Katsoin tämän taakseen, ja huomasi saman nais-satyyrin portailla.
”Hei! Muuten kuka olet?”, huudahdin tytölle.
”Emily", tyttö sanoi melkein piipittäen. Nyökkäsin, ja katsoin poikaa.
”Olen William, Poseidonin poika", sanoin. Siinä se tuli, pojan ilme muuttui epäuskoiseksi.
”Ja minä Jack Free", tämä vain tuhahti.
”Hei, jos ei muuten, nii ota tää kesä leirinä, älä pakko leirinä. Täällä on hyvä ruoka, ja hyvät ihmiset, ja jos nii haluaa nii tekemistäki löytyy. Me ollaan täällä iso perhe, ei vihollisia", katsoin tätä tarkkana, ja tämä näytti hämmästyvän.
”Okei? Kuuntele vaan mua nyt yhen esittely kierroksen, sun ei tarvii uskoo yhteenkää jumalaa, mutta kuuntele", katsoin tätä suoraan silmiin, ja poika vain vaivaantui nyökkäämään. Vein häntä alas kohti mökkejä.
”Eli, tervetuloa Puoliveristen leiriin! Täällä saat uuden alun, eikä mikään estä sua olemasta oma itsesi", kerroin.
Poika katsoi vaikuttuneena merta joka avautui mökkejen eteen.
”Miksi noi kaikki mökit", Jack kysyi.
”Jokaisella jumalalla on edustamassa mökki, me nukumme niissä, käytännössä asumme kesämme", selitin.
”Tiedätkö jumal vanhempaasi?”, kysyin rauhallisena
”En", Jack sanoi suoraan.
”Katsotaan leiri nuotion jälkeen", mumisin. Katsoin kun rannalla Afroditen tytöt kikattivat, ja loikoilivat bikineissään, samalla kun satyyrit pelasivat lentopalloa. Pari puoliveristä juoksi mökeiltä veteen, ja nauroivat. Katsoin kukkulalta, ja katsoin eteenpäin.
”Tuo tuolla on ruoka paviljonki, siellä syödään, ja muuta sellaista", osoitin paviljonkiin päin.
”Näätkö ton kiipeilyseinän tuolla? Sitäkin saa käyttä", hymähdin. Poika näytti hämmästyvän alueesta, ja kuinka suuri se oli.
”Jos rajoja mietit, niin metsän loputtua ei edes päin oo asiaa", pyöräytin silmiäni. Poika näytti yllättyvän enemmän. Lähdin kulkemaan kohti areenaa.
”Ja se iso rakennus oli Amfiteatteri, sinne tulet sitten kun simpukka torvi tööttää illalla", sanoin. Kuljimme pitkän matkan areenalle, ja astelin sinne sisälle. Jotkut Areen lapset taistelivat siellä.
”Harjoittelemme että selviämme todellisuudessa hirviöiltä, mutta älä huoli, haavat hoidetaan asian mukaisesti, eikä ketään SAA TAPPPAA!!”, korotin ääntäni huvittuneena niin että tappelevat teinitkin sen väistämättäkin kuulisivat. Pojan suu vääntyi hymyyn, ja katsoin tätä. En voinut väittää ettenkö olisi nähnyt ”söpömpiä" poikia, mutta oli pojalla tyyli kunnossa. Kun käännyimme pois, naurahdin pojalle;
”Hei, en tarkottanu sit ettet sais esittää kysymyksiä". Poika katsoi minua, jo paljon rennompana, kun astuimme ulos, tämä kysyi.
”Niin siis, se Kheiron.. puhui aseista? Saanko oikeesti sellasen?”, Jack kysyi.
”joo, tossa on ase paja", osoitin seuraavaksi tulevaa pikkuista hökkeröä.
”ja täällä rajana on mansikka pellot, jos ei selväksi tullu", nyökkäsin toisella puolen avautuviin peltoihin.
Astelimme suoraan ase pajaan, ja jätin Jackin kokeilemaan erilaisia aseita. Jack palasi kaksi teräisen miekan kanssa, jota olin lähellä erehtyä katanaksi.
”Laita miekka huotraan, ei kannata kulkee ase paljaana kaikkialla", neuvoin. Poika työnsi miekkansa vyöhönsä hämmentyneenä, ja vasta nyt tajusin että hän oli niin väsynyt ettei jaksanut paljoa reagoida.
”Älä huoli, näytän sulle tallin, ja se oli sit siinä. Sitten voit ottaa pikku torkut", naurahdin.
”Kiitos", poika sanoi.
Vein hänet tallille, eikä häntä näyttänyt paljoa huvittavan hevoset. Vein tämän suosiolla Hermeksen mökin eteen, ja sanoin tälle;
”Nukut vielä täällä, mutta kun sinut tunnustetaan et luultavasti ole Hermeen poikia. Silloin vaihdat mökkiä. Toivottavasti autoin jotenkin". Lähdin pois taakse katsomattani, ja tiesin että edessä olisi rankka päivä vielä.

//Anteeks jos hinttasin liikaa > < mutta vedin ainakin koko kierroksen, ois kiva kuulla jackin versio tuosta..? Mutta tietty jatkaakkin saat suoraan tuosta..! Kuitenkin haluun todella tietää mitä jack ajattelee alueen suuruudesta//

Nimi: Meikäläinen

08.12.2018 16:48
~ Jack Free ~

Hän seurasi sitä... olentoa, tyttöä, sisälle ja vilkuili ympärilleen. Olo oli kamala, heikotti, väsytti... Edellisyönä kun ei oltu nukuttu. Ne paskiaiset, Jack ajatteli muistellen nuorisolaitostaan, onkohan tämäkin niiden idea? Saada minut hulluksi jotta minut voitaisiin lähettää jonnekin hullujenhuoneelle? Hän mietti miltei epätoivoisena. Mutta ei, hän lisäsi topakasti, hän ei antaisi helppoa voittoa... Hän pysyisi järjissään...
Okei, okei. Ehkä meni vähän liian pitkälle. Hän ravisteli päätään pikaisesti kuin koira, aivankuin karistaakseen oudot ajatukset päästään. Sitten näkymä ikäänkuin selkeni ja hän taas tajusi missä oli. Univelka aiheutti hänelle epätarkkaavaisuutta ja ajatuksiin uppoutumista.
Hän istahti tuolille ja sai tytön viereensä, vähän kauemmas. Jack kääntyi katsomaan miehiä, joista kumpikin tarkkaili häntä vaiteliaana. Viimein toinen heistä nojautui eteenpäin ja sanoi venyttäen sanojaan mietteliäänä:
“Kas niin…?”
Jack oli hetken vaiti epävarmana, ennenkuin sanahti: “Jack.” Mies oli ilmeisesti odottanut että hän sanoisi nimensä.
Mies nyökkäsi.
“Aivan. Kas niin, Jack. Mistäs olet kotoisin?”
Jack epäröi. Mitä hän voisi oikein vastata? En tiedä? Se ei varmaan riittäisi…
“En tiedä vanhempiani tai oikeastaan sitäkään olenko ylipäätään yhdysvaltalainen. Kaikki on tällä hetkellä epäselvää. Olen kuitenkin asunut aika kauan New Yorkissa, tosin ensin orpokodissa. Nykyisin asun nuorisolaitoksessa…” Hän oli hetken vaiti. Katse kääntyi alakuloisena lattiaan.
Mies nyökäytti päätään pienesti.
“Ymmärrettävää… täysin ymmärrettävää… olet melko vanha”, hän totesi itsekseen, mietteliäänä. Jack nosti katseensa häneen vähän yllättyneenä.
“Olen seitsemäntoista.” 17-vuotias ei ollut mikään vanha ainakaan hänen mielestään.
Mies miltei murahti hänen sanoilleen. “Niin, niin”, hän tokaisi hieman ärsyyntyneenä. “Kyllä sinä puolijumalaksi olet hyvinkin vanha, ainakin kun ajattelee että löysimme sinut vasta nyt.”
Jack rypisti otsaansa. “Mitä oikein selität?” hän huokasi tällä kertaa itse ärsyyntyneenä. Koko homma oli ihan siansaksaa.
Mies huokasi ja käänsi katseensa häneen.
“Kuuntele tarkasti, mitä nyt sanon. En aio montaa kertaa sanoa - ja usko pois, kaikki mitä sanon on totta.” Se oli vaikea uskoa, kun ajatteli mitä muutkin täällä, mitä se poikakin väitti…
Tosin - mikä voima oli saanut sen vesipallon nousemaan ilmaan, jos nyt ajatellaan että kaikki täällä ovat vähän sekoja, jos ajatellaan ettei mitään… sellaista… ihmeellistä ollut olemassa?
Jack puri hampaitaan yhteen turhautuneena tietämättömyydestään.
“Tiedätkö mikä on jumala?”
“Joo”, Jack vastasi. Hän meinasi lisätä sanan perään jotain näsäviisasta, mutta jätti sen kuitenkin äkkiä sikseen. “Tarkoitatko nyt… -”
“Tarkoitan esimerkiksi Zeusta, Poseidonia, Haadesta ynnä muita.”
“Aivan. Niitä kreikkalaisia tai jotain?”
“Niin.”
“Kyllä minä ne tiedän.” Tarinat kreikkalaisista jumalista olivat mielenkiintoisia.
“Et siis tiedä vanhempiasi?” mies tenttasi.
Jack kohautti olkiaan. “En.” Hän ei ymmärtänyt mihin mies tällä kyselyllä pyrki.
“Et tiedä äitiäsi?”
“En.” Häntä alkoi turhauttaa.
“Isääsi?”
“En. En tunne vanhempiani”, hän miltei ärähti. “En isääni, en äitiäni.” Vaikka kuinka kyselet, vastaukseni ei muutu, Jack ajatteli turhautuneena.
Mies nyökkäsi. Taas.
“Aivan. Mikä on sukunimesi?”
Jack empi. Ei hänellä oikeastaan ollut sukunimeä, ja samalla hänellä oli kaksi. “Olen antanut itselleni uuden sukunimen, sillä en tiedä alkuperäistä. Sukunimeni on Free.” Free? Ei pitänyt paikkaansa. Hänen sydämensä oli varattu Annalle…
Anna… Huomaamattaan hän alkoi näprätä korunsa ankkuria. Toivo, uusi alku… toivo oli menetetty jo aikaa sitten.
Yhtäkkiä hän nosti katseensa kattoon silmät kosteina. Ei nyt, ei, ei… Hän sulki silmänsä hetkeksi ja henkäisi. Kaikki oli niin vaikeaa nyt, niin epäselvää…
“Free?” mies toisti nyökäten hitaasti, tarkkaillen samalla Jackia tutkiva ilme kasvoillaan. Jack yritti ryhdistäytyä ja kohtasi miehen katseen itsevarmana - ja samassa käänsi sen alistuneena kohtalolleen takaisin lattiaan.
“Niin. Free…”
“Aivan. Mutta kuuntele nyt tarkasti.” Niin hän oli kyllä koko sen ajan kuunnellutkin kun mies vain jahkaili, hän ajatteli mielessään.
“Kyllä.”
“Kreikkalaiset jumalat, joista jo tiedätkin… he ovat oikeasti olemassa.”
Jack käänsi katseensa mieheen, hitaasti, muttei oikeastaan järin yllättyneenäkään. Pelkkää valetta. “Puhun aivan totta.” Vitut… “Vannon sen.” Jooh… “Mutta niin. Sinulla on vielä paljon opittavaa, mutta tällä hetkellä tärkein asia mikä sinun tulee tietää on se, että olet saapunut puolijumalten leiriin. Sinä olet puolijumala, isäsi tai äitisi on jumala, sinun on turvallisinta pysytellä täällä. Ymmärrätkö?”
“Jooh…”
Jack tuijotti lattiaa. “ - - “... hänellä ei ollut hajuakaan mitä sanoa, joten hän vain toisti, “jooh…”
Hän ei enää tiennyt mihin uskoisi.
Sinänsä, kun ajatteli, miten se poika oli tehnyt temppunsa? Poseidonin poika? Silloin se olisi ymmärrettävää.
Miten tuo tyttö oli tuon näköinen? Se oli varmaan sukua vuohille. Okei, no se olisi aika outoa, mutta no…
Ja kaikki oli täällä jotenkin… vanhanaikaista. Ehkä vähän. Ja ne puheet Raivottarista… Jooh…
Ja Jackin menneisyys… Nyt kun ajatteli, kaikki kävisi paremmin järkeen jos miehen puheet olisivat totta. ADHD, lukihäiriö, paljon ymmärrettävämpään, Jackin vaikeudet…
Vihdoin mies nousi seisomaan. “Mutta aivan, minä olen Kheiron, häntä voit kutsua herra D:ksi. Nyt voit mennä, nähdään illalla.”
“Jooh…” Jack nousi seisomaan. Hän oli jo kääntynyt ja kävellyt muutaman askelen, ennenkuin hän käännähti takaisin päin. “Täälläkö minä siis nyt asun?”
Mies nyökkäsi suopeampana, ilmeisesti Jackaan ei ollut niin ärsyttävä kun hän edes yritti ymmärtää jotain. “Kyllä. Pyydä jotakuta esittelemään leiriä. Saat tietää jumalvanhempasi luultavasti leirinuotiolla, ja silloin mekin tapaamme. Ja ainiin, kun pääset kiertämään leiriä, valitse samalla aseesi.”
“Aseeni…?”
“Aivan. Sinulle kyllä selitetään. Yritä vain etsiä joku kaveri tälle päivälle.” Kuulosti vähän töykeältä, mutta Jack antoi olla. Hän vain nyökkäsi ja lähti sitten ulos.
“Tota joo…”, hän sanahti ulkona epätietoisena. Tyttö kääntyi hänen puoleensa.
“Olen muuten Emily.”
Tyttö oli hyvin nuori, eikä Jack oikein osannut suhtautua häneen. Hän nyökkäsi vähän epätietoinen ilme kasvoillaan. “Minä oon siis Jack.” Tyttö nyökkäsi - ja joo… Jack, Jack, Jack… tyttö ei tietenkään tiennyt hänen nimeään kun Jack oli sen hetkeä aiemmin sanonut.
Se sama poika joka oli sen vesikuplankin nostattanut notkui lähistöllä. Heidän katseensa kohtasivat, ja poika lähti astelemaan lähemmäs.
“Moi”, poika tervehti.
“Moi…”
“Sulle pitää varmaan esitellä paikkoja?” poika kysäisi.
“Joo”, Jack vastasi.

//Lintu, jos haluut jatka tosta, ropee vaiks noi pois tai esittele jackille paikkoi jommallakummalla tai kummallakin tai jtn… voit viiä Emilyn ja Williamin poiski jos haluut, mulle ihan sama^^

Vastaus:

Oisko... 30 kp:ta

Nimi: Lintu

06.12.2018 22:30
~William
Heräsin Apollonin mökistä, tietysti. Haavani näytti olevan parantumaan päin. Jäin katsomaan kattoa, ja vasta sitten tähyilin ympärilleni mökissä. Hyvä, sitä tyttöä ei näkynyt missään. Vieressäni oli lääkärin vaatteisiin pukeutunut poika, hän oli availemassa joitain purkkeja, ja varmaan levittäisi osan haavalleni.
”Huomenta unikeko", tämä sanoi.
”No huomenta”, tuhahdin kun nousin ylös. Katsoin tätä istualteen, ja tämä kääntyi yllättyneenä katsomaan minua. Hän kumartui kylkeni tasolle, ja nosti paitaani sen verran että pääsi levittämään rasvaa.
”Tämä voi sattua, mutta yritä pysyä paikallaan", poika mumisi. Nyökkäsin, ja katsoin kun tämä levitti rasvaa. Kipu säteili ympäri kylkeäni, ja olisin voinut alkaa huutamaan, ellei tämä olisi niin aikaisin tajunnut miten paljon se sattui. Hän otti kätensä pois haavalta, ja jäi tutkimaan minua katseellaan.
”En taidakaan laittaa sitä haavaasi", hän mumisi. Pitelin haavaa kummallakin käsillä, ja olin sikiö asennossa. Minulle oltiin vaihdettu leirin oranssi paita, ja tiesin että se oli ollut tuo samainen poika.
”Ryan, tulisitko tänne" tuo poika huudahti. Poika oli minua päätä pitempi, ja hänellä oli vaalea tukka. Liiankin normaalia Apollonin pojalle. Ryan käveli verhojen välistä, ja katsoi poikaa hämillään, ja sitten minua. Ryanin ilme muuttui huvittuneena.
”Jonathan, hän on melkein vakio asiakkaamme. Ei mitään hätää, hän selviää, vaikka et voisi käyttää kaikkia keinojasi. Olet ollut vasta 3 viikkoa täällä, hän selviää kyllä", Ryan sanoi hyvin huvittuneena. Katsoin häntä hyvin pitkään, mutta käänsin katseeni sitten poispäin. Ryan oli minulle tuttu, hän oli yleensä aina vitsailemassa, ja herättämässä minut. Ryan oli punatukkaiseksi värjätty poika, joka oli lähes yhtä pitkä kuin minä.
”Selvä? Saanko sitten mennä?”, kysyin. Ryan katsoi minua pitkään, kun pidättelin kivun huutoja. Pääsin istumaan kivun seasta.
”mene, mutta varo aukaisemasta haavaasi lisää", Ryan sanoi. Nousin sängyltä, ja olin lähellä kaatua. Katsoin hetken ihmeissäni ympärilleni, mutta sitten sujahdin verhojen seasta käytävälle. Lähdin ulos tuolta, ja lähdin kohti metsää. Siellä oli joki, tiesin että merellä saattaisi olla porukkaa. Olin väärässä, sillä kun pääsin joelle, siellä oli pieni porukka kasa. Tungin heidän ohitsensa, ja näin pojan polvillaan hokevan helvettiä.
”Hei? Oletko kunnossa?” kysyin. Hänen takanaan fauni katsoi hämmentyneenä. Kumarruin pojan eteen, hänen silmänsä olivat kauhusta täynnä. Hän pysähtyi katsomaan minua, ja näytti ettei osannut enää puhua.
”O- olenko hullu?”, tämä kysyi suoraan. Selvästikin hänen suojelijansa oli kertonut kaiken, ja liiankin suoraan.
”Et, rauhoitu, ja nouse ylös", sanoin. Poika nousi horjuen ylös, ja nousin hänen perässään.
”Hyvä, ei mitään hätää, tämä on todellista", sanoin hänen silmiinsä katsoen. Useimmat suojelijat saivat puoliverisen sekoamaan, ja usein minä autoin näitä.
”Hulluko olet?! Eihän kreikan jumalat todellisia ole", hän sanoi. Nyökkäsin hiljaa, ja tajusin vasta oudon näyn taustalla, nais-puolinen satyyri katsoi näkyä ihmeissään, Alex seisoi hänen vieressään, ja mietti jotain.
Tajusin kääntyväni selkä tätä kohti, ja alkamaan nostattamaan vettä hiljalleen.
”He ovat, tiedän, se on hullua, mutta olen poseidonin poika, et ole hullu, eikä ole moni muukaan", sanoin, kun olin luonut ison vesi kuplan eteeni.
”Se on hullua, mutta totta", tuo outo satyyri sanoi.

~Emily
Katsoin kun sama poika jonka olin osittain parantanut, auttoi jotain poikaa ymmärtämään tätä kreikkaa. Tunsin hänen katseensa niskassani, enkä vain osannut pitää suutani vaihteeksi kiinni.
”Se on hullua, mutta totta", sanoin. Lähdin näitä kohti, ja minusta alkoi äkkiä tuntua pieneltä.
”Sinun pitäisi mennä puhumaan Kheironin ja herra D:n kanssa", sanoin, ja otin hänen kädestään kiinni. Poika katsoi minua ihmeissään, ja nosti sitten katseensa muihin.
”En kuule vitut enää välitä, kerran olen jo hullu niin siitä vain", Tämä sanoi. Nyökkäsin, ja lähdin johdattamaan tätä ihmisten läpi. Vasta kun tämä katsoi jalkoihini, hän pysähtyi. Poika veti syvään henkeä, ja peitti suunsa. Pyöräytin silmiäni, mutta sitten vasta tajusin! Eihän poika monta satyyriä ollut edes nähnyt! Tai edes nais puolisia.
”Joo joo, olen tyttö satyyri… Ongelma?”, kysyin tylynä.
”Ei vitut ole enää", hän sanoi. Jatkoin matkaani, enkä enää kysellyt tuolta. Vein hänet talolle, ja koputin oveen niin kovaa kuin osasin. Kheiron avasi oven, ja nyökkäsin poikaan. Kheiron katsoi tätä punnitsien.
”Tulkaa sisään", Kheiron sanoi.

//Tiedän että lyhyt, mutta kokeet, plus en uskolla roolia jackillä silti > < //

Nimi: Meikäläinen

02.12.2018 10:46
//toivottavasti tän stoorin kirosanat ei haittaa...?

~ Jack Free ~

Pelkistetty huone, usein lukittu ovi, vahvistetut ikkunat, ankarat rangaistukset.. Millainen nuori joutui tällaiseen paikkaan? Millainen nuori oli liian paha ansaitakseen tämän?
Tietenkin, tietenkin Jack tiesi ettei kaikki ollut mennyt putkeen. Oli tullut töppäyksiä, mokia ja vähän vakavempiakin juttuja, mutta ei hän mielestään sellaista kuitenkaan ansainnut, paikka oli kuin rangaistuslaitos.
Sitä mainostettiin hyvänä, oikeudenmukaisena kotina nuorille joilla oli ongelmia päihteiden tai elämän kanssa. Se oli kuitenkin täyttä valetta. Sitäpaitsi, ei Jackilla ollut ongelmia elämän suhteen - ei hänellä elämää ollutkaan. Todellisen elämän mahdollisuus oli riistetty häneltä silloin, kun hän oli ollut vielä varmaan kapaloissa.
Miksi? Miten? Minkä takia juuri hän?
Kolme kysymystä. Kolme suurta kysymystä pyörivät alituiseen hänen mielessään. Kuitenkaan niitä ei kannattanut jäädä miettimään, jos ongelmiaan vatvoi liian kauaa, ne muuttuivat todellista kokoaan suuremmiksi ja masensivat vain entisestään. Ei Jack tällaisia asioita niin hirveän usein miettinyt, paitsi silloin kun oli masennuskausi.
Ja nyt oli sellainen päällä, ja harvinaisen rankkakin.
Paikan vartija - se paskalakki idiootti David - oli yllättänyt Jackin karkaamasta. Taas - tai no, ei se ihme ollut, paikka oli hyvin tiukasti valvottu ja oli ihme että hän pääsi edes niin pitkälle.
Tällä kertaa Jack oli melkein onnistunut, hän oli saanut sen madonsyömän vanhan lankun kenolleen aitaa vasten, tuettuna ruokalähetysten mukana tulleilla muovilaatikoilla.
Hän oli päässyt kurkottamaan siihen piikkilankaan joka kulki paksun aidan päällä, ja paksulla oksalla huitoen onnistunut sohimaan sitä tarpeeksi, sen pidikkeitä - ja verkko oli valahtanut metrin säteeltä toiselle puolen aitaa. Käsivoimilla hän sai hitaasti, milli milliltä, hinattua itseään ylemmäs - ja viimein hän sai toisen jalkansa aidan päälle. Juuri kun hän oli nostamassa toisenkin jalkansa aidalle ja hyppäämässä... se hiton aivokääpiö oli iskenyt pedonkyntensä Jackin nilkkaan ja raivoisasti huutaen ja uhkaillen vetänyt Jackin alas.
Lopun saattoikin arvata.
Jack joutui tietenkin oikopäätä viilentelemään tunteitaan eristyshuoneeseen, ensimmäiset puoli tuntia vartijan seurassa ja luultavasti koko loppupäivän nyt sitten yksin.
Ei ollut mitään tekemistä.
Huoneen paljaat seinät olivat valkoiset, puunvärisen sängyn lakanat olivat valkoiset, verhot olivat valkoiset. Sängyn lisäksi huoneessa ei juuri muuta ollutkaan, tämä oli eristyshuone rangaistuksena tuhmille tytöille ja pojille, ei huvitteluhuone. Jackin mielestä huone muistutti jonkinlaisen hullujenhuoneen huonetta, ja no, kyllä hänestäkin varmaan tätä menoa tulisi hullu. Huone oli hyvin tuttu, sillä hän löysi itsensä huoneesta lähes viikottain - keskimäärin nuoret joutuivat oleskelemaan huoneessa kerran kuukaudessa.
Mutta tarkoittiko se sitä että Jack oli toivoton tapaus? Ei, se tarkoitti sitä että aikuiset olivat idiootteja. Hän itse ei tuntenut yhtäkään aikuista joka olisi ymmärtänyt häntä - ja hän todellakin olisi tarvinnut jonkun joka ymmärtäisi. Jack oli oikeastaan nimittäin aika mukava tyyppi, kunhan olosuhteet olivat oikeanlaiset. Tämä paikka vaan oli vain niin masentava ettei kukaan halunnut olla mukava, ja sen huomasi myös nuorisolaitoksen työntekijöistä. Heitä ei todellakaan kiinnostanut miten nuorella meni, vaan heitä tuntui ennemminkin vain turhauttavan miten kaikki hullut lapset täällä olivat vain niin angstaavia, vaikka kuuntelu ja ymmärtäminen kuitenkin kuuluivat heidän työnkuvaansa. Vaan ei, kyllä he palkkansa saivat vaikkeivat ymmärtäneetkään paikan nuorisoa.
Onneksi tämän kaiken pystyi päättämään milloin vain. Se ei tällaisessa vartioidussa ja täysin lukitussa paikassa olisi kovinkaan helppoa, eikäpä Jack sellaista oikeastaan halunnutkaan.

Suurimman osan päivästä hän vain makasi sängyllä tuijotellen valkoista - valkoista, valkoista, valkoista, aina vain valkoista - kattoa ja tuntien hulluuden - hu-hu-hu-hulluuden, hui - lähestyvän vääjäämättömästi.

Kello oli suunnilleen neljä, kun hän havahtui nokosistaan ulkoa kuuluvaan kovaääniseen meluun. Mic vissiin taas remusi.
Michael oli paikan kovanaama, johon eivät mitkään menetelmät tepsineet, hän vain oli gangsta. Tai gängstä, eli jonkinlainen feikki-gangsta.
Hän sulki taas silmänsä yrittäen sulkea ulkopuolisen melun pois.
Mutta - - tuo ei ollut Micin ääni. Tuo oli jonkun vanhemman, keski-ikäisen miehen ääni, ääni jota Jack ei ollut ennen kuullut. Njaa, varmaan vaan uusi vartija.
Tai ehkei sittenkään... hetken ääniä kuunnellen hän saattoi erottaa johtajan, kahden vartijan ja uuden äänen ilmeisestikin kinastelevan jossain asiassa.
"Minun täytyy saada tavata hänet. Yrittäkää ymmärtää, hän on suuressa vaarassa."
"Ei valitettavasti vieraita hänelle tänä iltana, minä sanoin jo."
"Teidän täytyy nyt poistua." - ääni oli uhkaava ja kuului mitä ilmeisimmin jollekulle vartijalle.
"Ei, minun täytyy tavata hänet." - vieras ääni.
"Tulkaa huomenna uudelleen." - johtajan, sen vanhan kääkän ääni oli täynnä tuskastumista tilannetta kohtaan.
"Mut - -"
"Olkaa niin ystävällinen."
"Huomenna on ehkä liian myöhäistä! Minun täytyy tavata hänet nyt!"
Jack kuunteli keskustelua mielenkiinnolla ja hiipi lähemmäs ovea.
"Hän varmaankin elää vielä huomenna." - ääni oli ivallinen ja täynnä itserakkautta, se kuului selvästi yhdelle vartijoista, ja saattoi arvatakin, kenelle. Danielilla oli lyhyt pinna ja vittumainen luonne.
"Ei se ole niin varmaa. Hm, voisin sanoa jopa ettet sinäkään elä tuolla asenteella kauaa." - ha ha, vieras laittoi luun kurkkuun sille paskapäälle. Entistä kiinnostuneempana kuulemastaan Jack alkoi huomaamattaan sormeilla ovenkahvaa. Yksi ADHD:n huonoista puolista; rauhattomuus.
" - - ", vartijanpösilö ei aluksi saanut muuta aikaiseksi kuin epäuskoisia äännähdyksiä. "Uhkailetko sinä?" hän viimein älähti uskomatta sanojaan. Jack saattoi miltei nähdä sielunsa silmin vieraan miehen myhäilevän salaa itsekseen tyytyväisenä.
"En tietenkään. Se oli vain ystävällismielinen varoitus..."
Johtaja halusi ilmeisesti säilyttää edes jonkinlaisen rauhan porukassa ja keskeytti jo alkaneen kinastelun alkuunsa sanomalla:
"Voimme välittää viestin pojalle. Ette kuitenkaan voi nyt tavata häntä, pahoittelen.”
Kenet vieras mies halusi tavata? Poika, joka ei nyt saanut tavata ketään? Se koskisi luultavasti jotakuta eristyshuoneeseen joutunutta. Eristyshuoneita oli kuusi, paikan suunnilleen kolmestakymmenestä nuoresta Mic ja Jack käyttivät niitä ahkerimmin. Nytkin luultavasti Mic oli jossakussa eristyshuoneessa, joten mies luultavasti halusi tavata jommankumman heistä.
Mutta miksi?
Miehen ääni vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. “Hyvä - hyvä on, ellei mitään muuta mahdollisuutta ole…?”
“Ei ole.”
“Sanokaa hänelle että pakkaa kaiken tärkeän laukkuun. Sanokaa myös että hän lähtee - tai oikeammin, sanokaa vain että pakkaa kaiken tärkeän ja jättää kaiken mahdollisen ylimääräisen pois.”
Lähtee? Pääsisikö joku pois? Sydän Jackin rinnassa alkoi tykyttää kuin hullu. Oliko hänelläkin mahdollisuus päästä pois täältä? Hän peruutti hitaasti lähemmäs sänkyään ja istahti sille yrittäen aiheuttaa mahdollisimman vähän melua. Vain jouset narahtivat kerran. Hän pääsi turvallisesti ja huomiota herättämättä takaisin sängylle, mutta nukkua hän ei aikonut.
Oli liian paljon mietittävää. Pääsisikö joku pois? Kuka, miksi ja milloin? Jälleen kolme suurta kysymystä pyörivät hänen mielessään. Niitä vatvoen hän viimein torkahti, ja heräsi tunteja myöhemmin jonkun rymistellessä ovea.

“Jack! Jack Brown!”
Jack pomppasi ylös sängystä juuri kun ovi tempaistiin kovalla kolinalla auki. Fred, eräs työntekijöistä, jäi seisomaan ovenpieleen kädessään tarjotin, tyypillinen tympeä ilme vastenmielisillä kasvoillaan.
Jack seisahtui sängyn viereen epäröiden. Hän oli töppäillyt ihan tarpeeksi, ja muutenkin… Fredissä oli jotain pelottavaa. “Niin?” hän kysyi varovaisesti.
“Iltapalasi”, mies murahti. Mahtavaa. Tuon körilään kanssa hän siis sai tällä kertaa syödä…
“Kiitos”, Jack kuitenkin vastasi ja ojensi kätensä saadakseen tarjottimen. Fred ei kuitenkaan tehnyt elettäkään antaakseen sitä hänelle vaan mulkoili nuorukaista vain ‘olisitpa-sinäkin-jo-kuollut-ipana’-katseellaan. Jack odotti katse täynnä epäluuloa, ja viimein mies tyrkkäsi sen hänelle. Oli vähällä ettei maitolasi kipannut nurin.
“Kuuntelepa nyt tarkkaan, poika.” Mies nosti sormensa tanaan ja osoitti Jackia rintaan. “Kuuntelepa nyt oikein tarkkaan, poika…”
Ei, ei ei… Jack nielaisi. Tuon äänensävyn hän tunsi.
“Temppusi oli viimeinen pisara. Pakkaa vaatteesi, lähdet huomenna Black Treehen.”
Tuo oli taas vain uhkailua. Black Tree, eivät ne häntä oikeasti voineet sinne lähettää, siellä olivat ne kaikki hyvin ongelmalliset, toivottomat nuoret… ei häntä sinne voitu lähettää…
Black Tree, Black House tai Black Death oli ‘lempinimi’ eräälle nuorisolaitokselle, joka oli seuraava aste ennen nuorisovankilaa, mikäli niin voitiin sanoa. Paikassa oli ehkä kymmenisen erittäin ongelmallista nuorta, jotka olivat käyttäneet huumeita, viillelleet, yrittäneet itsemurhia, hakanneet muita vakavasti, varastelleet vaikka mitä… sellainen oli aika normaalia paikassa jossa Jack oli, mutta Black Housen asukkaiden kohdalla kaikki oli vakavampaa. Paljon vakavampaa. Siellä oli myös useita vankeuteen tuomittuja jotka viettivät ensimmäiset kuukaudet tai vuodet vankeusrangaistuksestaan nuorisolaitoksessa. Paikka oli saanut synkän maineen, kehuttiin jopa että siellä kummitteli kaikkien paikassa kiduttamalla tapettujen nuorisorikollisten henget. Hyi helvetti mikä paikka.
Jackin onni oli, että paikkaan täytyi olla korkean viranomaistahon määräys potilaan lähettämiseksi sinne, eikä hänelle toivottavasti ainakaan sellaista määräystä oltu tehty.
Tai mistä sitä tiesi… Mutta niin hän ainakin uskoi.
Nyt piti kuitenkin ainakin esittää mahdollisimman katuvaista jotta osakkeet parantuisivat Fredin silmissä.
“Anteeksi… olen pahoillani, minä tiedän, en halua sinne…” oli vastenmielistä esittää katuvaista ihmiselle jota inhosi. “Eikä siellä saa harrastaa mitään ja - ja - - “
Fredin kasvoilla kävi ylimielinen hymy. “Se ei ole minun ongelmani. Pakkaa tavarasi.”
Mies kääntyi. Oven kolahdus ja lukon laksahdus hänen mentyään oli aika lopullinen… Kuin kuoleman enne.
Jack kaatui sängylle ja sulki silmänsä perin pohjin hermostuneena.
Yleensä, kun jollekulle uhkailtiin, se ei ollut niin… varman oloista. Uhkailijan nyrpeydestä huomasi usein, ettei se ollut totta. Työntekijät olivat riemuissaan saadessaan lähettää nuoren pois - he eivät nauttineet skidien olemassaolosta siellä.
Vaikka uhkailu oli yleistä, siitä todellakin huomasi jos juttu oli valetta - siitä ettei työntekijä ollut kuitenkaan tyytyväinen. Fred oli ollut lähes voitonriemuinen.
Fred ei osannut näytellä…

Se ei saanut olla totta.
Jack makasi hereillä vielä kahden aikaan yöllä. Hän oli pakannut vähän omaisuutensa ja istui sängyn laidalla yhden repun kanssa.
‘Pieni omaisuus’ käsitti tarkalleen kaksi t-paitaa, kahdet farkut, yhdet kollegehousut, neljä paria sukkia, alusvaatteita, kaksi hupparia ja muutamia ulkovaatteita. Vaatteista puolet oli jo hänen päällään.
Sen lisäksi hänellä oli ketjun päässä roikkuva hopeinen ankkuri, hopeanvärinen nuottiavain ja hopeoitu salamanmuotoinen koriste kaulassaan. Se ei ollut rippilahja. Se oli lahja Annalta, orpokodin samanikäiseltä kauniilta tytöltä. Anna… Anna oli ollut orpokodissa samaan aikaan kuin Jack. Anna oli eloisa, nauravainen ja huumorintajuinen…, ja Jack oli aivan rakastunut häneen, ja tunteet olivat myös samanhenkiset. Ilman Jackin töppäilyjä… ilman niitä kaikkia mokia… he luultavasti olisivat nyt yhdessä.
Jack ja Anna viettivät usein aikaa yhdessä, ja kummankin sydän taisi murtua kun… kun Jackille kerrottiin että hänen piti lähteä. Anna antoi pojalle jäähyväislahjaksi miltei aitoa hopeaa olevan korun jossa roikkui aito hopeinen ankkuri. Se viestitti toivoa ja uutta alkua, ja Jack rakasti sydämestään lahjaa. Se oli hänen tärkein omaisuutensa.
Salaman hän oli saanut toiselta hyvältä kaveriltaan orpokodista, Edwardilta. Koru kuvasti sitä kuinka Jack oli kuin kirkas, välähtävä, raivoisa… jokin. Ystävyyden voima? Kuulosti lapselliselta, mutta olkoon.
Nuottiavaimella oli samanlainen tarina kuin kahdella muullakin koristeella. Sen hän oli saanut Billiltä, parhaalta ystävältään, kuvastamaan Jackin rakastamaa tanssia. Bill ei ollut keksinyt tanssia kuvastavaa symbolia, joten nuottiavain oli ollut toiseksi paras vaihtoehto.
Nyt Jack irrotti korun kaulastaan ja piteli sitä käsissään muistellen menneitä.
Kolmikko oli ollut… ainoa minkä vuoksi hän oli siihen aikaan jaksanut yrittää.
Pieni kyynel vierähti salaa hänen poskelleen. Yhtäkkiä ovi avautui, ja hän kirosi hiljaa ja sujautti korun taskuunsa. Joku työntekijöistä oli ilmeisesti tullut - - tuo ei kyllänäyttänyt keneltäkään tutulta. Jack yritti kätkeä pelonsekaisen hämmennyksensä, kun oven raosta kurkisti musta hiustupsu. Sitä seurasi ruskettunut, juovainen iho, sen perässä vihreät silmät, rujo käkkyrä parta, lihaksikas vartalo, oranssi paita, lyhyet jalat ja - nuija?
Ihan tosi. Hahmon tullessa esiin hän näki rotevan, lyhyen lihaksikkaan miehen joka kantoi nuijaa. Mitä ihm - - ?
“Mitä helvet… - - “ Jackin lause keskeytyi kun mies sohaisi kiireesti kädellään ja ärähti päälle:
“Oletko pakannut?”
Jack ei ensin saanut sanaa suustaan. Vahingossa hän sattui vilkaisemaan reppuaan nopeasti, ja mies murahti, vissiin hyväksyvästi.
“Hienoa. Mennään, meillä on kiire. Raivottaret ovat haistaneet sinut jo, ja on onni että me löysimme sinut ennenkuin he.” Sanojensa lomassa mies harppasi eteenpäin, otti toiseen, nuijaa kontavaan käteensä Jackin repun ja toiseen hän kahmaisi puolet Jackin kädestä. Jack oli aivan liian hämmentynyt vastustellakseen ensimmäisen kymmenen sekunnin aikana, jolloin he olivat päässeet jo puoliväliin eteistiloihin johtavaa käytävää.
“Mitä… Minne olet viemässä minua? Päästä irti, osaan itsekin kävellä!”
Mies ei ottanut sanoja kuuleviin korviinsa vaan jatkoi harppomista.
“Meillä on kiire. On ihme että olet noin vanha ja vielä elossa. Sinulla on vissiin ollut hyvä turvapaikka… vaikka en kyllä usko että sellaiset niin hyvin tepsivätkään.”
“Raivottaret? Turvapaikka? Mitä ihmettä höpiset?” ...Oletko ihan seko??... Oli varmaan onni että hän piti viimeisen asian ihan vain ajatuksena.
“Nyt ei ole aikaa. Meidän täytyy mennä leiriin, siellä sinulle selitetään kaikki.” He pysähtyivät oven eteen ja mies ryhtyi näpelöimään niitä varmaan kymmentä miljoonaa turvalukkoa päästäen viimein irti nuorukaisen kädestä. Jackin päässä pyörivät miljoonat ajatukset. Raivottaret? Kuka tuo mies oli? Oliko hän vähän seko? Miksi kukaan ei ollut pysäyttänyt heitä, eivätkö valvontakamerat toimineet?
Jack ei ehtinyt edes vastustella ennenkuin lukot olivat auki ja mies oli kiskaissut hänetkin mukaan ulos.
He harppoivat suoraan päin porttia kenenkään estämättä. Mitä ihmettä tämä oli?? Jackin hidastelu- ja rimpuiluyritykset eivät auttaneet, mies ei tuntunut edes huomaavan heitä.
Kymmenen minuutin kuluttua he olivat ulkona. Mies pisti juoksuksi kiskoen Jackia perässään, ja viimein hän pysähtyi vetämään henkeä erään sillan kupeeseen.
“Minulla olisi varmaan vähän selitettävää”, mies huokaisi viimein ja käänsi väsähtäneet silmänsä Jackiin.

Reiluun kymmeneen minuuttiin puhumista mahtui aika monta valetta. Sen Jack oli toki aiemminkin huomannut, mutta nyt juttu meni kyllä yli. Mies oli ihan tärähtänyt.
Hän sanoi ettei Jack ollut normaali, ettei hän ollut ihminen. Hän oli kuulemma puoliverinen.
Jaahas. No, ei siinä mitään, tokihan hän oli aina tiennyt että oli avaruusolion ja mutantin risteytymä. Ihan perussälää… next lie, please…
Mies sanoi, että hän oli hyvin vahva.
Vahva, vai? Salaa mielessään hän vilkaisi käsivartensa lihaksiaan. Voi, kyllä niitä vahvempiakin on…
Jack heitti koko jutun ihan läskiksi, sillä oli täysin varma että mies oli hullu ja valehteli hänelle.
Sitten mies alkoi höpistä joistain Raivottarista.
Raivotar? Uu, kuumia, äkkipikaisia daameja vai? Jack nauroi sisäisesti touhulle.
“Meillä on kiire. Raivottaret ovat jo haistaneet sinut, meidän täytyy mahdollisimman nopeasti päästä leiriin.” Leiriin? Soturikissaleiriinkö, hahah? “En pärjäisi yksin heitä vastaan eikä sinulla ole asetta.” Asetta? Tämä alkoi mennä jo vähän… oudoksi, pelottavaksikin. Sitten mies selitti ADHD:sta. Mistä mies tiesi että hänellä oli sellainen?
“Älä huoli. Menemme paikkaan, jossa on monia muita kaltaisiasi. Useilla on ADHD tai lukihäriö, joillakuilla sekä että. ADHD:ssa ei ole mitään pahaa. Se vain takaa sinulle erinomaiset, alkukantaiset soturinrefleksisi. Lukihäiriökään ei ole epänormaalia kaltaisillesi” - kaltaisellesi? - “puoliveriselle. Aivosi eivät ole tottuneet lukemaan tätä tekstiä mitä täällä on.” Niin, niin… aika kiinnostavaa, kun ajattelee. Jack sai vastauksia moniin asioihin - vaikkei mies totta puhunutkaan. Sitten mies alkoi selittämään jumalista. Joo, niistä Jack tiesi. Poseidon, Haades, Juno, Zeus, Afrodite ynnä muita. Ne olivat cooleja… mutta tarua. Ja sitten mies sanoi:
“Jack. Sinun isäsi tai äitisi on jumala. Olet puolijumala, ja luulen että olet hyvin vahvan jumalan tai jumalattaren poika. Tule, meidän täytyy lähteä. Puoliveristen leiriin…”
Jack sulki silmänsä. Tämä meni vähän överiksi…

Jack ei pystynyt hidastelemaan, kun mies juoksi ja veti häntä perässään.

//mie en muista millanen se on se ku mennää sinne leiriin joten skippaan ny siihen joelle. Tosin en muista millanen sekään oli xD

Joen toisella puolella odotti kaikennäköistä väkeä. Jackia rupesi yllättäen huomaamaan - mitä helvettiä tämä touhu oli? Oliko hän tullut hulluksi?
Hän sulki silmänsä ja yritti rauhoittua, stressistä tämä johtui. Unta tämä vain oli… kun hän avasi silmänsä, kaikki oli ennallaan. Mies hänen vieressään hymyili rohkaisevasti.
“Mennään”, mies sanahti hiljaa ja lähti vetämään Jackia perässään. Jack kuitenkin irrottautui ja astahti taaksepäin, hän harkitsi mitä tekisi. A) hän lähtisi juoksemaan. Ja kovaa. B) hän myöntäisi olevansa hullu ja hukuttautuisi jokeen. C) hän vain olisi ja katsoisi miten asiat menisivät.
Hän ei tiennyt mitä valita.
Mies lähti taas hinaamaan häntä yli… ja Jack molskahti veteen. Hän oli vähällä kaatua, mutta onnekseen hänen tasapainonsa ei nyt pettänyt. Jack sulki silmänsä ja lähti kahlaamaan täydellisen hermostuneena eteenpäin. Rannallakin hän oli vähällä tuuskahtaa nenälleen. Mies ohjasi hänet porukan eteen, ja Jack avasi silmänsä ja silmäili porukkaa nyt… kyllästyneesti. Hän oli hullu. Olisi se pitänyt arvata…
“Mitä helvettiä”, hän sadatteli hiljaa. Oli vähästä kiinni ettei hän silkasta turhautumisesta kaatunut polvilleen ja alkanut kiroilla kuin viimeistä päivää.
Häntä väsytti jumalattomasti, hän oli luultavasti hullu ja ties minkä oliojoukon saartamana. “Mitä helvettiä…”, hän lisäsi hiljaa ja pudottautui hitaasti lepokyykkyyn jääden tuijottamaan maata epävarman epätietoisena toistellen vain muutaman kerran sitä samaa lausetta. “Mitä helvettiä?”

//joo vähä outo stoori ja vielä oudompi lopetus xD. Olisin kiitollinen jos joku jatkais tästä ja autohittais Jackia tekee jotai mitä pitää ^^. Ite oon siis lukenu vaaOlympoksen sankarit joskus ja siitäkin on aikaa, en hirveesti tiiä tosta leiristä mitää ^^. Toivonmukaan tää tarina on hyvä :D

Vastaus:

Juu, ei kiroilu haittaa > < jokainenhan lukee omalla vastuulla, niin kuin säännöissä sanotaan..! 50 kp:ta. Ei virheitä, ja pituus, ja juoni... huh huh

Nimi: Pelkotuoksu

01.12.2018 15:21
Aurora Flowermorning

Istuin pojan kanssa taxissa, odotin kuumeisesti, että hän heräisi, mutta mitään ei tapahtunut. Taxikuski yritti rauhoitella minua, mutta huoli pojasta myllersi sisälläni, kuin loputon kyyneltenaalto. Lopulta kuulin liikehdintää ja käännähdin nopeasti. Irrotin turvavyöni ja säntäsin pojan luo, jonka haavan päällä olleet lehdet putoilivat hänen nostaessa päätään.
"Minne menemme?" hän kähisi.
"Ei hätää, pian saat apua", yritin vaikuttaa rauhalliselta, mutta poika selvästi huomasi hätäännykseni.

Lopulta taxi kaartoi kotini eteen, ja poika nosti päätään. Pidin hänestä kiinni, kun taxikuski avasi taxin oven, ja lähdin suorastaan "taluttamaan" häntä talon ovelle.

Poika oli saanut apua, mutta ajatukseni ryntäilivät siltikin sinne tänne. En pystynyt keskittymään edes kirjaan, joka oli nenäni edessä. *Haluan tutustua hänen kanssaan...Mutta en uskalla...*
Hetken mietittyäni keräsin rohkeuteni ja nousin seisomaan. Jätin kirjan maahan ja lähdin kävelemään kohti huonetta, jossa William olisi. Saavuin ovelle ja hengitin rauhallisesti.
"Pystyn siihen", kuiskasin itselleni ja avasin oven.
Oven takana oli vuode, ja poika istui sillä. Hän katsoi minua, ehkä hieman ihmeissään yhtäkkisestä tulostani.
"Hei...?" kuiskasin hiljaisesti, en uskonut, että poika edes oli kuullut, mitä sanoin.
Hän kuitenkin nyökkäsi. "Kuka olet?"
"O-olen Aurora", nyökkäsin pojalle "entä sinä?"
"Olen William, hauska tavata." William ojensi kättään minua kohti.
Ojensin käteni, ja puristin pojan lämmintä kättä.

//William?
//Sori, saattaa ollä tönkköö ja lyhyt.

Nimi: Lintu

20.11.2018 13:47
Emily~

Istahdin puu jakkaralle, ja katsoin tulta varoen. Vieressäni istuva Alex katsoi minua ihmeissään, mutta päätti olla selvästi piittaamatta.
"Bäää! Anteeksi että olen myöhässä", Dean sanoi.
Muut alkoivat laulaa jotain laulua, kun minä jäin katsomaan kuinka Dean soitti kitaraansa, kuin se olisi maailman helpoin asia nyt. Katselin luontoa takanamme, ja nuotiota joka loimusi. Aikaa oli kulunut selvästi, kun alkoi laulu joka kiinnitti huomioni. Sanat olivat englantia, ja ne kertoivat jumalista. Vieressäni oleva Alex nousi, ja alkoi laulamaan
"Oh oh.. The man i call dad, i never has saw him, and then cames mom. I know i losted him, in the fire, my sister left me, i don't know why, always all leave me, i never know why. Oh noo.. Now i'm, always helping poseidon's boy.. And i know, i can't get away from here".
Katsoin tuota poikaa, kun muut jatkoivat laulua.
Viimein kun laulu läheni loppuaan, Dean lauloi : "I don't care who my parents might be, as long as you are here with me".
Hänen äänensä sopi hyvin lauluun, ja olisin voinut kuunnella lisääkin.
Dean laski kitaransa, ja huusi: "Ennen kuin puolet Hermeen mökistä karkaa..! Ryhmähali!!", Dean huudahti.
Katsoin kun puolet noista huokaisi, ja lähti antamaan tälle halia. Vieressäni oleva satyyri nousi, ja lähti haliin mukaan. Menin pienimmästä päästä halaamaan noita, ja käännyin sitten pois. Porukkaa lipoi pois paikalta, ja olin jo vähän matkan päässä, tuttu ääni takanani kysyi.
"Hei Emily! Miten meni herra D:n kanssa?", hän kysyi.
"Ihan hyvin..", sanoin omissa mietteissäni.
"Eivätkö monet ole tosissaan nähneet Pan suurta?", mutisin.
"Ei, ei tuhanteen vuoteen", Dean sanoi.
Nyökkäsin, ja katsoin metsää.
"Onko minun pakko nukkua siellä mökki höpperössä? Kyllä.. Tiedän.. Ulkona on vaarallista, mutta.. Se ei tunnu luontevalta", sanoin.
Vastaus oli jo niin normaali, ja olin jo arvannut sen.
"Ei, nuku sisällä", Dean huokaisi.
"Osaat siis soittaa kitaraa, ja pan huilua?", kysyin epävarmana.
"Ai.. Siis kyllä", Dean sanoi.
Katsoin tämän kitaraansa, jossa oli rautainen pohja.
"Miksi sen pohja on rautaa?", Kysyin.
"Mätkin sillä hirviöitä", Dean naurahti.
Nyökkäsin tälle, ja katselin puita.
"Menen nukkumaan, öitä", sanoin enemmän kuin omissa maailmoissani.
En kuullut vastasiko Dean koskaan, sillä luonnon äänet valtasivat mieleni. Linnut lauloivat, oksat heiluivat, tuuli ulisi, nurmikko heilui, kaiken tämän, pystyin kuulemaan. Kuljin palvelusväen talolle, ja oli varmaan millistä kiinni, etten olisi kaatunut toisen satyyrin syliin. Enemmän kyllä olin jo hänen sylissään, kun katsoin tätä silmiin. Hänen silmänsä olivat siniset, ja tukkansa musta.
"Anteeksi Alex! Mietin vain kun niin paljon on tekeillä, ja en huomannut sinua ja...", sanoin katsettani muualle hakien.
"Ymmärrän hyvin", tämä naurahti.
Alex nosti minut taas sorkilleni, ja puristin avaimiani kädessäni.
"Niin? Olet Deanin kaveri", Alex tavallaan kysyi.
"Aa, siis, tavallaan?", sanoin.
"On hyvä että joku opastaa uusia satyyreita", tämä hymyili.
Nyökkäsin vain, ja katsoin maata.
"Se.. Poseidonin poika.. Mitä hänelle oli käynyt?", kysyin.
"Karkasi", Alex sanoi.
"Emily, sinun on nyt parasta mennä nukkumaan, tänään on ollut rankka päivä", Dean sanoi.
Dean oli kävellyt luoksemme ilman että huomasin, ja nyt tämä seisoi vieressämme.
"Ai.. Tietty?", sanoin.
Käännyin pois, ja kuulin kun kaksikko jäi puhumaan.

Hyppäsin sängylle, ja jäin katsomaan kattoa. Paljon ajatuksia sinkoili päässäni, enkä tiennyt mitä tehdä. Loppujen lopuksi olin nukahtanut sänkyyn kerälle, ja heräsin vasta aamulla samasta paikasta.


Nimi: Firefly

19.11.2018 12:07
Dean Brightmore

Dean oli kuunnellut Emilyn ja leirin johtajan keskustelua, kunnes viininjumala yskäisi merkitsevästi Deania kohti. Silloin hän muisti, että hänen piti mennä valvomaan iltanuotiota. Hän pahoitellen riensi huoneeseensa, haki pienen kitaransa, ja riensi kohti iltanuotiopaikkaa, jättäen pienen satyyrin vielä puhumaan viininjumalan kanssa.
Dean ei voinut vieläkään uskoa, että Emily oli ollut herra Panin opetuksessa. Se oli jotain mitä hän oli kuvitellut mahdottomaksi...herra Pania ei oltu nähty vuosituhansiin. Hän olisi voinut olla tyttösatyyrille todella kateellinen. Hän olisi voinut kadehtia häntä siksi, että noin pieni ja heikko satyyrityttö oli tavannut hänen esikuvansa, ja hänellä oli selväsi jotain jumalalta opittuja voimia. Mutta Dean ei ollut kateellinen. Hän ihaili pientä satyyria. Hänestä oli upeaa, että Emilyn kaltaisilla hyvillä, luontoa rakastavilla persoonilla oli tuollaisia etuoikeuksia. Ja Dean tiesi, ettei hän itse olisi sopiva henkilö kyseisten voimien kantamiseen. Hän tekisi jotain väärin. Hän on vain Dean. Pieni, merkityksetön satyyrikili. Mitä hän muka voisi maailman eteen tehdä, muuta kuin kasvattaa pieniä Gibraltarin kohokkeja huoneessaan? Parempi ettei valtaa annettaisi hänen kaltaistensa surkimusten sorkkiin.

Dean loikki amfiteatterin ohi, ja näki pian loimuavan leirinuotion tulen. Sen ympärillä puolijumalat istuivat puupölkyillä paistaen makkaraa ja keskustellen.
Iltanuotion vetäminen oli ollut hänen hommansa jo pitkän aikaa.


*********(skippaan aikaa iltanuotion puoliväliin)******

Dean istui puupölkyllä katsellen rauhalliseti leimuavaa tulta tumman, pilvisen iltataivaan alla. Kello oli jo puoli yhdeksän, ja puolijumalten olisi palattava mökkeihinsä puolen tunnin kuluttua. Satyyri soitti kitarallaan rauhallista sävelmää. Puolijumalat joivat limua ja lauloivat kappaleiden mukana. Yksi leirin perinteisistä kappaleista mitä puolijumalat olivat itse keksineet ja mitä he yhdessä lauloivat, oli sellainen missä he haukkuivat yhdessä jumalvanhempiaan.
Laulun peruskulku meni näin. Jokainen lauloi kertosäettä, ja kertosäkeiden välissä yksi nousi seisomaan ja kertoi laulaen ongelmistaan. Eiväthän kaikki hyviä laulajia olleet, mutta leirissä kaikki ovat ystäviä, eikä kukaan välittänyt. Kaikki pitivät hauskaa yhdessä.
Laulun lopussa Dean lauloi aina englanniksi: "I don't care who my parents might be, as long as you are here with me." Tämä tarkoitti, ettei heitä kiinnostanut ketkä heidän vanhempansa olivat, niin kauan kuin heillä oli toisensa. Deanin laulettua sen, kaikki toistivat sanat. Iltanuotion vetäjän kuului aina laulaa nämä päätössanat. Iltanuotio päättyi ryhmähaliin, mistä kaikki eivät pitäneet, mutta minkä Dean vaati heiltä joka kerta.

Puolijumalten lähtiessä kulkemaan kohti mökkejään, Dean huomasi Emilyn istuvan yhdellä puupölkyllä. Satyyri asteli hänen luokseen, kitara kainalossaan.
"Hei Emily! Miten meni herra D:n kanssa?"

//Emily??

Vastaus:

On jotenkin niin kiintosaa miten kuvailet Dean paran ajatuksia 15? Kp:ta

Nimi: Lintu

16.11.2018 20:51
Emily

"Miten kautta Olympoksen sinä tuon teit!?!?", Deanin huuto kaikui mielessäni.
Tunsin jokaisen katseen nahassani, kun en enää pystynyt nousemaan. Pysyin polvilleni, enkä katsonut muuta kuin paranevaa poikaa. Kaikki pysyivät hiljaa, ja tunsin Deanin lähestyvän minua. Dean katsoi minua, ja nosti minut jaloilleni. Dean laittoi kätensä kainalosta, puoliksi nostaen, ja puoliksi antaen minun kävellä. Dean kävelytti minut muiden ohi, ja tuntui tajuavan kuinka paljon se vei voimistani. Lyyhistyin maahan, ja Dean katsoi minua enemmän huolissaan. Hän nosti minut syliinsä, ja siinä meni tajuni.

Heräsin lämpimän peiton alta, joku oli peitellyt minut sänkyyni. Minun ei olisi ihmetyttänyt, vaikka Dean minut olisi siihen laittanut. Valot olivat pois päältä, ja kuulin jotain soittoa käytävältä. Nousin, ja lähdin horjumaan eteenpäin. Maa allani sattui sorkkiani, ne olivat niin hellät. Napsautin valot päälle, ja näin pari penkkiä, sängyn, ja ikkunan. Kaikki mikä oli mahdollista oli puuta, ja se lämmitti sydäntäni. Kuitenkin tunsin kurkussani painon, ja lähdin käytävälle. Huomasin vasta nytten valkoisen, hyvin kevyen mekon päälläni, joka sopi minulle yllättävän hyvin. Edessäni oli Dean, joka soitti pan huiluaan. Kappale oli kaunis, ja hellä, joka muistutti minua kaukaisesti jostain. Hymyilin tälle, ja tämä lopetti soittonsa siihen.
"Emily? Oletko kunnossa", Dean kysyi.
"Kyllä, vain väsynyt", sanoin.
Katsoin tämän huiluaan, kunnes kuulin askelia käytävällä. Käännyin katsomaan, ja näin Dionysoksen katsovan minua.
"Deen Birgch, ja Empusa Grönesöne", Dionysos sanoi.
"Herra D, nimeni on-",
"Älä korjaile minua", Dionysos keskeytti.
"Meidän täytyy puhua Emminy", herra D sanoi.
Dean ei tuntunut liikahtavakkaan, kun kävelin tuon jumalan luo.

"Istu alas", Dionysos sanoi.
Olimme hänen työ huoneessaan, ja hänellä oli coca cola light kädessään. Kheiron oli pöydän ääressä, ja kumpikin oli valmiina kuuntelemaan. Istuin penkille, ja katsoin näitä.
"Tunnetko Panin? Tai oletko nähnyt häntä?", Kheiron kysyi.
"Kyllä.. Ja olen ollut Pan suuren opissa", sanoin.
Kheiron katsoi minua, kuin olisin menu, jossa olisi liian monta annosta en chilloja.
"Mitä muistat siitä?", Dionysos katsoi minua, kuin tätä oikeasti saattaisi kiinnostaa.
"Että meidän pitäisi yrittää aina niin kovaa kuin voimme", Sanoin.

Keskustelu jatkui normaalisti sitä luokkaa, kunnes pääsin lähtemään. Ilta oli jo pitkällä, ja lähdin iltanuolle.

//lyhyt mutta en keksiny muuta..//

Nimi: Firefly

16.11.2018 12:50
Dean Brightmore

Kun valo himmeni Emilyn silmistä, ja ilmestys oli ohi, Dean jäi silmät suurina tuijottamaan Emilyä.
"Miten kautta Olympoksen sinä tuon teit!?!?" Hän huudahti, mutta sitten tunsi Kheironin käden olkapäällään. Dean säpsähti kosketuksesta ja kääntyi katsomaan herra Kheironia. Tämä nyökkäsi satyyrille, hieman vakavana. Dean ymmärsi heti. Hän meni Emilyn luo, otti tämän hartioista kiinni, ja talutti tätä kohti palvelisväen taloa. Mutta tämä yllättävä tilanne oli vienyt pienen satyyrin voimat, eikä tämä jaksanut kävellä (?) joten Dean nosti tämän syliinsä ja kantoi sisälle. Hän nappasi aulan nymfiltä avaimet, ja vei Emilyn huoneeseen 4, ja laski tämän sängylle. Pieni satyyri oli jo nukahtanut, joten Dean peitteli tämän varovaisesti, käveli ovelle, sammutti valot ja sulki oven perässään, palaten aulaan. Alex- niminen satyyri tuli aulassa vastaan.
"Pojan tulehtunut haava ..", tämä aloitti hämmentyneenä, mutta Dean nosti kättään keskeyttääkseen. Hän oli jo aistinut siinä hetkessä auran. Se oli kuin tuulahdus puhtaan luonnon tuoksua, jota hän ei ollut tuntenut vuosiin.
Emily oli varmasti tavannut joskus herra Panin...siitä Dean oli varma. Mutta nyt ei ollut aikaa sitä miettiä. Pieni satyyri nukkui nyt, ja Poseidonin poika oli sairastuvassa parantumassa.

Dean kaivoi hupparinsa taskusta avaimet, ja avasi huoneen nro 28 oven. Hän heitti hupparinsa ja avaimensa sängylle, ja nappasi kastelukannun ikkunan viereltä. Hän kasteli ensin punaisen keijunliljan. Niitä löytyi ainoastaan Etelä-Aasiasta. Punaisen kukan löytämiseen hän miltei uhrasi sorkkansa matkallaan. Seuraavaksi hän kasteli pienellä vesimäärällä Gibraltarin kohokit. Sitten hieman enemmän vettä Julietinruusuille. Niitä ei kasvanut enää luonnonvaraisina. Sen taimen hänen äitinsä oli hänelle antanut. Vaalea ruusu oli hänelle hyvin tärkeä. Hän haistoi sen ihanaa tuoksua, jota tulvahti koko huoneeseen kasvin saadessa vettä. Dean huomasi, että kukka oli hieman liikaa varjossa, olihan kello jo seitsemäätoista yli kolme. Hän kurotti kääntämään ikkunan sälekaihtimia hieman. Sitten hän siirtyi seuraavaan kasviin, Kadupuliin. Hän ei ollut koskaan saanut sitä vielä kukkimaan. Se kasvi kukki vasta 3 vuoden iässä, kerran vuodessa ja muutaman päivän ajan. Tällä hoidolla kukka ehkä kukkisi ensi kesänä. Sille ei saanut antaa paljoa vettä, kuten ei Atlassetrin taimellekaan. Ne elivät kuivilla alueilla, ja liika vesi sairastuttaisi ne. Nepalinvenuksenkenkä olisi valmis palaamaan Etelä-Aasiaan. Hänen pitäisi kysyä lupaa matkaan kahden kuun päästä, kun Aasiassa on lämpimin aika.
Osan kasveista kasteltuaan hän kävi istumaan sängylleen. Hän kaivoi yöpöydän laatikosta panhuilunsa, ja soitti lyhyen sävelmän. Sitten hän kuunteli. Panhuilun ääni kaikui hiljaisessa, miltei tyhjässä työväentalossa. Hän alkoi soittaa vanhaa, kaunista, hieman haikeaa kappaletta, ja kuuli, miten ruukuissa olevien kasvien lehdet kahisivat kuin tuulessa, liikkuen pienesti, rauhallisesti, kuin tuulessa huojuen.

//jos joku haluu jatkaa? Sorry vähän tönkköä


Vastaus:

Juup, hieman tönkkö, mutta hyvä :) 12 kp:tä

Nimi: Lintu

10.11.2018 17:28
~Emily~

Tajusin katsovani suoraan Deania silmiin, hän näytti enemmän ymmärtävän kysymykseni, ja sen miksi en halunnut olla seinien sisällä.
"Ymmärrän hyvin, mutta leirin ympärillä voi kuljeskella monia vaarallisia otuksia, minkä takia puolijumalatkaan eivät saa illalla kulkea leirin reunamilla yksin. Siksi emme voi antaa sinunkaan siellä yksin liikkua. Mutta älä huoli, palvelusväen talon sisäpihan sisäänkäynti on siinä huone 4. ja huone 5. välissä", hän sanoi taas rauhallisesti, mitään paljastamatta.
Ymmärsin jossain alitajunnassa, että hän suojeli, ja ymmärsi huoleni.
Kun sanoin etteivätkö nämä muistaneet panin sanoja, tajusin tekeväni suuren virheen. Huomasin Deanin hallitsevan sanojaan, ettei tämä suuttuisi minulle. Kerrankin näin tämän kasvoillaan jotain, ja se jokin paljasti minulle paljon.
Melkein hymyilin, kun sain vastauksen.
"Älä sinä nuori satyyri koskaan väitä, ettemme me muut muista suuren Panin sanoja. Hän on suuri esikuvamme, sankarimme. Hän on itse luonto."
"Minun huoneeni on täynnä uhanalaisia kasveja, joita hoidan ja kasvatan vaivalla ja rakkaudella. Kun ne ovat tarpeeksi vahvoja, istutan ne metsään. Jokainen satyyri parantaa luonnon voimaa kasvi kasvilta. Mutta se ei riitä, kuolevaisten takia. Siksi Pan on löydettävä, jotta voimme kertoa hänelle asiasta", hymyilin, tuon halusin kuulla. Jokin sisälläni sai rauhan, mutta odotin vielä vastausta yhteen asiaan.
"Ja muut ihmettelevät sinua siksi, ettet ole aivan samanlainen kuin muut. Oletko miettinyt, miksi kaikilla leirin satyyreillä on suuret sarvet, sinulla vain pienen pienet? Siksi, että olet tyttö. Me muut olemme poikia, olemme miehiä. Satyyrit ovat miespuoleisia luonnonhenkiä. Kaikki naispuoleiset ovat nymfejä, nereidejä tai muunkaltaisia. Mutta sinä olet satyyri", tajusin Deanin kumartuvan puoleeni, ja tajusin nyt mistä siinä oli kyse.
Kaikki näkemäni satyyrit, nehän olivat miehiä? Niin... niin se vain oli! Olin ainut.
"En tiedä miten niin tapahtui, miten se on mahdollista. Mutta vaikka muut kuinka katsoisivat, muista, että et ole outo. Olet ainutlaatuinen", Dean sanoi.
Tajusin tämän kasvoillaan lempeän katseen, josta paistoi läpi ymmärrys.
Dean nousi ylös, ja lähti hakemana jotain toiselta satyyriltä. Hän palasi luokseni heti, kun oli saanut sen mitä haki.
Katsoin hänen käsissään oli oranssi t-paita, katsoin sitä pitkään, enkä tiennyt mitä sanoa.
"Ota tämä, ettet kylmety. Olethan yksi meistä nyt, ja me pidämme sinusta huolta", Dean sanoi.
Katsoin toppiani hiljaa, ja sitten t-paitaa.
Otin tuon paidan vastahakoisena, enkä oikein tiennyt olisiko sen tarkoitus lämmittää minua enemmän kuin topin.
"Tuolla on amfiteatteri! Pian kerron, mitä siellä tehdään...", Dean sanoi.
Hän oli nyt iloinen, ja minua kummastutti kuinka tämän mieli oli muuttunut niin nopeasti.
Dean selitti taistelusta, ja hyvästä satyyrien ryhmähengestä. Jatkoimme tavallisesti matkaamme, ja katsoin viimein oikeasti kiinnostuneena tämän sanojaan.
"Eli Puoliveriset sohivat toisiaan miekoilla, ja aseilla, vain huvikseen?", naurahdin varmistukseksi.
"Niin.. kyllä", Dean naurahti.

Dean näytti minulle koko leirin, ja kun olimme palaamassa palvelusväen talolle, kuulin takaamme huudon.
"DEAN!! APUA! ENSIAPUA!! TÄNNE!!", joku mies ääni huudahti. Dean lähti juoksuun silmät suurina, ja lähti suoraan veden rantaan. Tunnistin heti automaattisesti huutajan, joka oli musta tukkainen satyyri. Hänen vieressään oli pyörtynyt poika, jolla oli mätivä haava kyljessä. Kylki oli veressä, ja aivan hiekassa. Katsoin Deania ihmeissään, ja tajusin tämän katseessaan kauhua. Pyörtyneen miehen vieressä oli tyttö, joka näytti hyvin järkyttyneenä.
Dean meni heti pojan eteen, ja näytti varmistavan hänen hengityksensä. Dean mittasi pulssin, ja alkoi heti toimimaan.
"Alex! Hae vettä! Vaikka paitaasi!", Dean huudahti. (?)
Alex pudisti päätänsä, ja otti paitansa pois samalla kun haki vettä. Hän kasti vedessä paitansa, ja ryntäsi takaisin.
Dean puhdisti tuota haavaa tarkkaan, ja poika alkoi vaikeroimaan kivusta. Tajusin meneväni pojan viereen, ja pitävän tätä kädestä. Dean oli nostanut pojan paitaa sen verran että näki haavan. Huomasin nyt vasta paikalle kerääntyneet ihmiset, ja pari poikaa tunkeutui ihmismassasta. Dean väisti rauhallisena, kun nuo pojat tulivat hänen tilalleen. Pidin yhä poikaa kädestä, kuin se voisi parantaa tätä jotenkin. Toinen pojista juotti tälle jotain, ja lopetti sen, ja toinen sitoi haavaa ripeällä tahdilla.
"Emily?", Dean kysyi.
Nostin katseeni Deaniin, ja tiesin välttämättä kasvoillani paistavan pelko, ja epävarmuus. Tuntui kuin olisin heijastanut maassa makaavan pojan tunteet omilla kasvoillani. Dean näytti menevän hämilleen, mutta tunsin kasvojeni vaihtuvan tavallisiksi alle aikakauden.
"Mitä täällä tapahtuu?!", kheiron huusi.
Hän tuli luoksemme, ja irrotin otteeni tuosta pojasta.
"Herra Kheiton.. Löysin Williamin, ja uuden puoliverisen, Auroran", satyyri sanoi.
Näin Kheironin punnitsevan Auroraa silmillään, ja katsovan sitten poikaa, siitä vielä satyyriin.
Ensiapu miehet hoitivat pyörtynyttä poikaa, eivätkä piitanneet Kheironista. Toinen pojista nousi ylös, ja sanoi: "Hän parantuu kyllä, poseidon on tehnyt hyvän pojan".
Kheiron nyökkäsi.
"Niin, en sitä epäillytkään", Kheiron mutisi.
"Emily, meidän on parasta lähteä", Dean kuiskasi korvaani.
Tajusin rypistäväni paitaa käsissäni, ja katsovan poikaa. En piitannut Deanin sanoista, vaan suljin kaiken ympäriltäni. Kaikki muu vaipui pimeyteen ympärilläni, ja laskeuduin polvilleni pojan viereen. Tonsin painavani hänen kättänsä, ja katsovani hyvin tarkkaan poikaa. Yht'äkkiä sokaiseva valo, eristi minut ja pojan, ja kaikki palasi entiselleen. Muiden hämmästyneet ilmeet, kun he hieroivat silmiään äskeisen valon vaikutuksesta. Tajusin Deanin hämmästyneen ilmeen, hänen suunsa oli auki, kuin olisin itse Pan suuri.
Katsoin itseäni, ja tajusin mistä oli kyse. Päälläni oli valkoinen pieni mekko. Vihreät köynnokset ympäröivät hänen kehoaan, hänellä oli tukassaan eri värisiä kukkia, kuin persephone olisi pukenut hänet. Mutta yksi asia hänessä kiinnitti varsinkin huomion. Hänen silmänsä, olivat luonnon hohtavat, niissä paistoi kaikki mikä eli, kaikki villi luonto.

Nimi: Firefly

10.11.2018 13:16
Dean Brightmore

Dean ymmärsi hyvin, miksei satyyri pitänyt neljän seinän sisällä asumisessa.
"Ymmärrän hyvin, mutta leirin ympärillä voi kuljeskella monia vaarallisia otuksia, minkä takia puolijumalatkaan eivät saa illalla kulkea leirin reunamilla yksin. Siksi emme voi antaa sinunkaan siellä yksin liikkua. Mutta älä huoli, palvelusväen talon sisäpihan sisäänkäynti on siinä huone 4. ja huone 5. välissä", hän totesi rauhallisesti.
"Sisäpihalla kasvaa kauniita riippupajuja, vaikka sisäpiha onkin melko pieni. Alakerran huoneista on ikkuna sinne."
"Mutta minäkin vietän huoneessani vain yöt. Neljän seinän sisässä oleminen tuntuu tietysti kuin ahtaalta vankilalta, mutta siihen tottuu. Kyllä minä mieluummin siellä olen yöni kuin hirviöiden syötävänä."
Samasta aiheesta keskustelu kesti vielä hetken, ja sitten olimm hetken hiljaa. Sitten Emily esitti kysymyksiä, jotka saivat minut todella miettimään sanojani.
"Älä sinä nuori satyyri koskaan väitä, ettemme me muut muista suuren Panin sanoja. Hän on suuri esikuvamme, sankarimme. Hän on itse luonto."
"Minun huoneeni on täynnä uhanalaisia kasveja, joita hoidan ja kasvatan vaivalla ja rakkaudella. Kun ne ovat tarpeeksi vahvoja, istutan ne metsään. Jokainen satyyri parantaa luonnon voimaa kasvi kasvilta. Mutta se ei riitä, kuolevaisten takia. Siksi Pan on löydettävä, jotta voimme kertoa hänelle asiasta."
"Ja muut ihmettelevät sinua siksi, ettet ole aivan samanlainen kuin muut. Oletko miettinyt, miksi kaikilla leirin satyyreillä on suuret sarvet, sinulla vain pienen pienet? Siksi, että olet tyttö. Me muut olemme poikia, olemme miehiä. Satyyrit ovat miespuoleisia luonnonhenkiä. Kaikki naispuoleiset ovat nymfejä, nereidejä tai muunkaltaisia. Mutta sinä olet satyyri."
Dean pysähtyi ja kumartui pienen satyyrin puoleen.
"En tiedä miten niin tapahtui, miten se on mahdollista. Mutta vaikka muut kuinka katsoisivat, muista, että et ole outo. Olet ainutlaatuinen", Dean sanoi lempeästi hymyillen, ja nousi sitten takaisin ylös. Hän kipitti nopeasti hakemaan eräältä toiselta satyyrilta jotakin, ja palasi sitten Emilyn luo. Hän ojensi sitä satyyrille. Se oli pieni, oranssi, puoliveristen leirin t-paita.
"Ota tämä, ettet kylmety. Olethan yksi meistä nyt, ja me pidämme sinusta huolta."
"Tuolla on amfiteatteri! Pian kerron, mitä siellä tehdään...", satyyri sanoi iloisesti, ja he jatkoivat kierrostaan.

//Emily?

Vastaus:

Eih.. Sait mut kyyneliin.. en edes tajua miten pätkästä saa noin tunteellisen, ja kaikkea sitä mikä saisi mut kyyneliin..

En löydä/pysty löytämään kirjoitus virheitä 10 kp:ta

Nimi: Lintu

09.11.2018 16:30
Tuo on siis emily >\\\<

Nimi: Lintu

09.11.2018 16:29
"No kaipa minä voin", Dean sanoi. En tiennyt mitä minulla jäi välistä, sillä kaikki muut tuntuivat tuijottavan minua.
Dean nousi takaisin seisomaan, ja katsoi penkillä istuvaa heppua.
"Porukka, Martin tulee tuuraamaan minua!" Dean sanoi, kuin asia olisi tälle jo itsestään selvyys.
Martin oli paljon tanakampi satyyri, ja hän näytti.. älkää ottako pahalla.. mutta paljon vanhemmalta. Martin ei näyttänyt kililtä, sitä minä tarkoitin.
Peli jatkui, ja Dean opasti minua odottamaan hetken.
Hän haki hupparinsa kentän laidalta, ja pyyhki selvästi hiekkaa sorkkiensa pohjasta.
Lähdimme kävelemään yhdessä esittely kierrosta, enkä ollut varma uskoltaisinko puhua vieraalle satyyrille läheskään. Onneksi satyyri avasi oman suunsa.
"Mutta kerroppas, mikä sinun nimesi on?" Dean kysyi.
Vastaaminen tuntui maailman vaikeimmalta tällä hetkellä, enkä melkein saanut suustani kakistettuja sanoja.
"Emily...", sanoin.
Päädyin taas tuijottamaan maata, ja salaa toivomaan että satyyri ei vahingoittaisi minua.
Katsoin lopulta Deania. Hän oli yllättävän rauhallinen, ja piti sitä ilmettä kuin peitelläkseen jotain.
"Emily? Se on kaunis nimi", Dean sanoi liiankin rauhallisena.
Kuitenkin tuo lause sai minut hymyilemään, ja jollain toisella tavalla, hän mietitytti syvästi minua.
"Kiitos", piipitin enää.
Ääneni muuttui aina kimeämmäksi, mitä hermostuneemmaksi muutuin. Nyt se oli varmaan korkeuden huipussaan, ja seuraavaksi en puhuisi.
Katsoin ympärilleni, ja huomasin lähellä nymfejä. Katsoin niitä pitkään, kun ne tirskuivat jostain. Hekin, tuhahdin mielessäni. Tuntui kuin jokainen nymfi olisi yht'äkkiä kiinnostunut minusta, ja pahin oli se etten edes tiennyt miksi.
"Niin...mistä aloittaisin? Täällä Puoliveristen leirissä me satyyrit toimimme Suojelijoina, ja muuten vain leirin yleisinä työntekijöinä. Me etsimme siis puolijumalia, tuomme heidät turvallisesti leiriin ja suojelemme heitä. Monesti etsintäretkille lähtee yksi satyyri turvaamaan puolijumalten selustaa. Mutta se on vaarallista hommaa se," Dean selosti.
Minua ei oikeasti kiinnostanut, mutta esitin että olisin oikeasti kiinnostunut aiheesta.
"Jotkut onnistuneet satyyrit saavat täältä sorkkajalkaisten neuvostolta kunnian toimia etsijänä, etsien suurta esikuvaamme jumala Pania. Hänestä olet varmaankin kuullut. Etsijänä toimiminen on yksi suurimmista unelmistani, jos ylhäisen herra Panin tapaamista ei lasketa. Varmaan kaikki satyyrit unelmoivat siitä.", Dean sanoi.
Pan... Kyllä! Olin kuullut jumalasta! Ja olin ihan varma että olin nähnyt jumalan moneen otteeseen. Mieleeni oli tullut hämärä muisto kuin olisin palvellut häntä jopa.
"Muuten tämä leiri on meidän kotimme, meidän suojamme. Näet vähän myöhemmin, missä asumme...tässä tulee nyt päärakennus", Dean jatkoi.
Katsoin rakennusta josta herra kheiron oli minut ensimmäisenä vienyt. Nyökkäsin vain Deanille, enkä sanonut mitään.
"Siellä on leirin pääkonttori, ja siellä pidetään kaikki tärkeät kokoukset. Seuraavaksi menemme amfiteatterille.", Dean sanoi.
Niin niin varmasti oli.. siltä se näytti kun jumalakin kelpuutti leposijakseen sen.
"Missä me nukumme? Siellä suuressa talossako?", Kysyin liian uteliaana.
Lisäsin mielessäni vielä, neljän seinän sisällä, kuin vankilassa.
"Suuressa talossa juu. Palvelusväentalossa. Muistaakseni alakerrassa, huone numero 4 on vapaa. Siellä rappusten alapäässä. Sinä voisit muuttaa sinne? Minun huoneeni on yläkerrassa, sen pitkän käytävän päässä. Huone numero 28.", Dean sanoi.
"Neljän seinän sisään? Ei.. ei kiitos.. olen tottunut nukkumaan taivas alla", tuhahdin.
Ennen kuin Dean kerkesi sanoa mitään, lisäsin vielä
"Ettekö muista panin sanoja? Opetuksia siitä että villiä luontoa suojelemiseksi? Ymmärrättekö sen virkaa? Ja miksi kaikki täällä ihmettelevät sitä että olen täällä?! Olethan sinäkin niin kuin minä! Puoliksi vuohi! Puoliksi ihminen!" Sanoin.
Siinä se tuli, se mitä hän ei näyttänyt. Jokin minun satyyrina olemisessa ei ollut hyvä, tai se ei ollut niin kuin sen pitäisi.
Hän katsoi minua ällistyneenä, ja katsoin tätä hyvin tiukan näköisenä Nyt hänen täytyisi vastata!!

Nimi: Firefly

08.11.2018 20:34
Dean Brightmore

Dean oli juuri pelaamassa lentopalloa muiden satyyrien kanssa. Hän oli juuri lähdössä juoksuun putoavan pallon perään, kun joku nykäisi häntä oranssin t-paitansa hihasta. Satyyri näytti muille pelaajille aikalisämerkkiä ja kääntyi nykäisijän puoleen. Hän yllättyi, kun huomasi, että nykäisijä oli pieni satyyrilapsi. Liian nuori Suojelijaksi, liian nuori Etsijäksi. Ja tuntemattomat kasvot. Uusi tulokas siis. Dean yllätyi vielä enemmän, kun huomasi lajitoverinsa olevan pieni tyttö. Tyttö. Sellaista Dean ei ollut koskaan nähnyt, naispuolista satyyria. Kaikki naispuoliset luonnonhenget olivat yleensä nymfejä tai vastaavia, miespuoliset satyyreja. Mutta Dean ei antanut hämmästyksen näkyä kasvoillaan, vaan hän kumartui lapsen puoleen.
"Niin?" hän kysyi.
"Kheiron sanoi että voisit esitellä paikkoja", pieni satyyri piipitti maata katsoen, todella ujosti.
"No kaipa minä voin", Dean totesi, ja nousi ylös. "Porukka, Martin tulee tuuraamaan minua!" Dean kuulutti, ja vaihtopenkillä istuva pönäkkä satyyri nousi innokkaana ylös. Sitten peli jatkui. Dean kävi nopeasti hakemassa harmaan nukkaisen hupparini hiekkakentän reunalta, ja pudisti hiukan hiekkaa sorkkiensa pohjasta. Sitten hän käveli jälleen tyttösatyyrin luo, ja he lähtivät kävelemään yhdessä, esittelykierroksen alettua.
"Mutta kerropas, mikä sinun nimesi on?" kysyi Dean pieneltä satyyrilta.
"Emily...", tämä vastasi ujosti.
"Emily? Se on kaunis nimi", vanhempi satyyri totesi rauhallisesti, saaden pienen satyyrin hymyilemään.
"Kiitos", kuului hiljaa hänen suustaan.
"Niin...mistä aloittaisin? Täällä Puoliveristen leirissä me satyyrit toimimme Suojelijoina, ja muuten vain leirin yleisinä työntekijöinä. Me etsimme siis puolijumalia, tuomme heidät turvallisesti leiriin ja suojelemme heitä. Monesti etsintäretkille lähtee yksi satyyri turvaamaan puolijumalten selustaa. Mutta se on vaarallista hommaa se," Dean aloitti pitkän puheensa.
"Jotkut onnistuneet satyyrit saavat täältä sorkkajalkaisten neuvostolta kunnian toimia etsijänä, etsien suurta esikuvaamme jumala Pania. Hänestä olet varmaankin kuullut. Etsijänä toimiminen on yksi suurimmista unelmistani, jos ylhäisen herra Panin tapaamista ei lasketa. Varmaan kaikki satyyrit unelmoivat siitä."
"Muuten tämä leiri on meidän kotimme, meidän suojamme. Näet vähän myöhemmin, missä asumme...tässä tulee nyt päärakennus", satyyri nyökkäsi kun suuri rakennus tuli oikealle puolelle.
"Siellä on leirin pääkonttori, ja siellä pidetään kaikki tärkeät kokoukset. Seuraavaksi menemme amfiteatterille."
"Missä me nukumme? Siellä suuressa talossako?" Emily kysyi uteliaasti.
"Suuressa talossa juu. Palvelusväentalossa. Muistaakseni alakerrassa, huone numero 4 on vapaa. Siellä rappusten alapäässä. Sinä voisit muuttaa sinne? Minun huoneeni on yläkerrassa, sen pitkän käytävän päässä. Huone numero 28." Dean totesi pitäen käsiää nukkaisen hupparinsa taskussa kävellessään.
Satyyrit jatkoivat matkaansa kohti amfiteatteria, ja Dean kuuli jossain kaukaa metsänymfin hyräilyä.

//Emily?

Vastaus:

12 kokemuspistettä. Virheitä löysin pari, ja niitä yritän löytää. :)

Nimi: Lintu

06.11.2018 22:29
~Emily~

Katsoin kun herra kheiron patisti minua päärakennuksen sisälle, ja lopulta lähdin rakennuksen sisälle.
"Herra Dianysos, saimme uuden satyyrin", Kheiron sanoi.
Dianysos käänti katseensa minuun, ja yllättyi selvästi jossain.
"Onpa yllätys, tervetuloa", hän tuhahti.
Kheiron katsoi tätä hyvin pitkään, ja selvästi torui tämän käytöstään.
Hän puhui Dianysokselle hetken jotain, mistä ymmärsin vain pari sanaa.
Kheiron opasti minut kuistille, ja sanoi.
"Etsi satyyri nimeltä Dean, hän voisi auttaa", Kheiron sanoi kumartuen puoleeni.
Katsoin häntä silmät siristäen, ja mietin mitä tämä tarkoitti. Mistä löytäisin Dean nimisen satyyrin, ja miltä tämä edes näyttu. Kheiron näytti kartasta palvelus väen talon, josta Dean luultavammin löytyisi.
Lähdin juoksemaan sorkillani niin nopeaa kuin pystyin, ja pian saavuin talolle. Sen vieressä joukko satyyreita pelasi jotain pallon kanssa, enkä minä siihen enemmin kiinnittänyt huomiota. Avasin oven, ja katsoin melkein tyhjää mökkiä.
"Herra Dean? Oletteko täällä?", kysyin itsevarmana.
Tajusin yhden satyyreista sijaavan sänkyä lähellä.
"Dean pelaa lentopalloa muiden kanssa ulkona", hän määki.
Lähdin takaisin ulos, ja erotin joukosta kihara tukkaisen, kilin näköisen satyyrin.
Menin hänen lähelleen, ja vetäisin varovasti hihasta.
"Herra Dean?", Kysyin.
Satyyri katsoi minua kysyvästi, mutta kumartui sen jälkeen tasolleni.
"Niin?", hän kysyi.
"Kheiron sanoi että voisit esitellä paikkoja", piipitin, ja katsoin maata.

//Anteeksi >\\< halusin tutustuttaa kaksikon tässä vaiheessa, sen takia pikku iltasatu//

Nimi: Lintu

05.11.2018 23:56
~William~

Tajusin herääväni Taxissa, jossa tajusin makaavani, matkalla kohti manthania. Tyttö oli etu penkillä, eikä puhunut mitään. Haavani päällä oli jonkinlaisia lehtiä, jotka olivat painettu siihen kuin laastariksi. Kuitenkin haavaan sattui kohtuuttoman paljon, eikä tämä pystynyt nousemaan ylös.
"Mihin menemme?", kähisin.
Ääneni oli käheä, varmaan kivun takia.
Tyttö kääntyi katsomaan minua, ja tämän silmissään oli selvä onnen pilkahdus.
"Olemme menossa kotiini", hän sanoi.
Taxi kuski oli aivan hiljaa, eikä uskoltanut laittaa vastaan.
Laskin pääni takaisin penkille, ja katsoin auton kattoa miettien kaikkia mahdollisia keinoja paeta, jos jokin hyökkäisi tämän kimppuunsa. Matka jatkui minun mittakaavaani liian kauan, kunnes auto viimein pysähtyi. Nousin autosta, ja tajusin olevani oma kotitalon pihassa. Talo oli 2 kerroksinen, ja onton näköinen. Kaukana sisimmässäni kuului tuuttu kuiskaus, joka oli aina siellä ollut. "Et kuulu tänne", sen jo tiesin. Olin leirillä iloisempi, ja paljon paljon turvallisempi. Katsoin tyttöä pitkään, ja hän tuli vierelleni. Annoin taxi kuskille rahat, ennen kuin hän ehti, ja lähdin kohti taloa.
"Hoidat haavani, ja sitten lähdetään leiriin", sanoin.
Tyttö näytti enemmän hämmästyneeltä, kuin apua tarvitsevalta puoliveriseltä.
Tiesin hänen täsmälleen kerran kuulleen minun puhuvan, ja tämä oli toinen kerta.
"Menemmekö sisälle? Vai emme?", kysyin naurahtaen.
Tyttö heräsi transsistaan, ja avasi avaimillaan ovensa.
Astuin sisään, selvästi muotitajuiseen, ja moderniin taloon. Kiitin jo nyt Hestiaa, siitä että sain olla jonkun kotona.
"Jos minun täytyy arvata, et ole Apollonin lapsi, tai Hermeen lapsi", naurahdin.
Hän katsoi minua kuin tyhmää.
"Kuka Apollon, tai kuka Herne?!", tämä kysyi ihmeissään.
"Herme, varastamisen, ja kaupankäynnin jumala. Ja Apollon, musiikin, runouden ja ennustamisen jumala", tuhahdin.
Seurasin tyttöä, kun tämä otti lääkekaapista jotain, ja ojensi minulle särkylääkkeitä. Avasin purkin, ja otin sieltä kaksi pilleriä heittämällä. Tajusin oven tavähtävän auki, ja sieltä tuli heti tunnistamani satyyri. He olivat siis viimein saaneet minut, eikä pakomatkani yltänytkään niin pitkälle kun jaksoin kuvitella.

Musta tukkainen, nutturapäinen satyyri. Kapeat laihat kasvot, ja mustan vuohen sorkat, niiden päällä olevat vaatteet, peittivät tästä puolet. Oranssi t-paita, farkku takki, ja kireät normi farkut. 15 vuotiaan näköinen, mutta 18 vuotias.
"Antaudun! Tunnustan", sanoin, ja nostin kädet ylös.
"Haa haa, hauskaa", Alex sanoi.
"Tiedätkö kuinka huolissani olin sinusta, ja sinun karkaus yrityksistäsi?!", tämä huudahti.
Vasta nyt tämä tuntui tajuavan tytön vierelläni.
"Auranne haisi kauas, lisäksi aiheutit herra D:lle paineita, paperi sotaa liikaa, ja Kheiron on hermo riepaleina", Alex huokaisi.
Katsoin maata, ja aloin miettiä mitä kummaa pystyin selittämään herra D:lle.
"Tiedän, tiedän. Herra D ottaa puoli nirrini pois, ja Kheiron pitää minua, Deania, Alexcaa, ja engelaa, kuin lapsinaan", tuhahdin.
"Anteeksi, mutta mistä puhumme?", tyttö kysyi.
"Siitä mitä käy kun palaatte leiriin", Alex sanoi.
Nyökkäsin kohti tyttöä, ja vasta nyt tämä näytti tajuavan pointtini.
"Aaai..  Et ole käynyt leirissä?", Alex sanou.
"Missä leirissä?", tyttö kysyi.
"Kuule tuota ööm...", Alex mumisi.
"Aurora, Aurora Flowermorning", hän sanoi.
Jo nimikin sai minut säpsähtämään.
"Niin! Aurora! Juttu on sellainen, että äitisi, tai isäsi on Jumalatar, tai jumala. Kreikan myytti. Ja ne ovat totta, se on luonnollista", Alex selitti rauhallisesti.
"Jumala.. jumalatar", Aurora jupisi.
"Niin, sellainen joka hallitsee jotain", selitin.
Alex kertoi miten oli päässyt tänne asti, pegasoksella, joka oli karannut. Ja siten kuinka tämä oli saanut nymfeiltä ohjeita meidät löytääksemme.
"Minulla on helpompi keino", naurahdin.
"Mikä?", Alex kysyi ihmeissään.
"Isä", yksi sana riitti, meidän keskuudessamme ymmärtämään mitä tarkoitin.
"Selvä", hän sanoi epävarmana.

Lähdimme takaisin meren rantaan, ja selitimme käsitteitä Auroralle, joka melkein hämmästyi tiedon määrästämme. Nimen omaan, melkein. Viimein kun pääsimme meren rantaan, kuiskasin aalloille toiveeni. Isä kuuli pyyntöni, ja pian olin veden alla, pidellen kahta ihmistä. Maisema oli taas huikea, veden kirkkaassa, mutta likaisessa pohjassa. Valoja kaikkialla, kaveja, elämää, kaloja. Tuntui kuin veden pohjassa ei löytäisi edes paikkaa, josta voisi löytää rauhaa. Tajusin nauravani, kun kaverini pidättelivat henkeään. "Hei, hengittäkää vain. Olette isäni suojeluksessa", nauroin. Oli jo outoa että nauroin Auroran seurassa, mutta jokin tässä sai minut hymyilemään, nauramaan, itkemään, tekemään kaiken. Jokin hänen silmissään, mielessään, ja kasvoissaan. Hän hautasi olemuksellaan muut, yksin kertaisella kauneudellaan.
"Oletpas hyvällä tuulella", Alex tuhahti.
Tunsin naamani pyyhkiytyvän perus lukemille.
Tuhahdin tälle, ja jäin katsomaan vettä.
Pitkän taivalluksen jälkeen, pääsimme leiriin. Nostimme päämme vedestä, ja voisin kuvitella monia ihmisiä rannalle jo nyt.


Nimi: Firefly

05.11.2018 18:29
Dean Brightmore

Oli kulunut päivä siitä, kun Poseidonin poika oli kadonnut. Dean oli kilttinä ja uskollisena satyyrinä mennyt heti kertomaan herra D:lle tapahtuneesta. Kun tätä ei ollut näyttänyt kovasti kiinnostavan puolijumalien määrä, oli satyyri kipittänyt kertomaan asiansa herra Kheironille. Ja tämä oli ryhtynyt toimeen heti, lähettämällä irisviestiä läheisten alueiden kentaureille, ja järjestämällä puolijumalista pegasoksilla liikkuvan etsintäpartion. Ja Deania hän oli kiittänyt kertomisesta. Silti satyyria ärsytti, että hän oli noin pelännyt puolijumalaa, eikä ollut tehnyt asian eteen mitään. Hänhän oli sentään etsijä. Hän etsi, suojeli ja toi puolijumalia leiriin! Mikään hirviö tai oikutteleva puolijumala ei voinut häntä estää, tai sai hänen sarvistaan! Kaikki oli tuotava leiriin, turvaan ja lämpimään. Deania hermostutti, että sorkkajalkaisten neuvosto suuttuisi hänelle. Mutta eihän se hänen vikansa ollut. Satyyria kiukutti puolijumalapojan käytös. Eikö hänelle kelvannut turva?

Pienikokoinen satyyri asteli leirin poikki kohti mökkiä, jossa satyyrit ja muut leirin työntekijät yöpyivät. Hän katseli matkalla kun Apollon lapset harjoittelivat jousiammuntaa. Jousiammunta oli Deanista pelottavaa. Ei pieni satyyri muutenkaan saanut hääppöisillä voimillaan jousta laukaistua. Kiharatukkainen satyyri avasi mökin oven, ja kiiruhtu huoneeseensa. Huone oli pieni. Siellä oli pieni vaatekaappi, jossa ei ollut muita vaatteita kuin neljä puoliveristen leirin t-paitaa siistissä pinossa, hänen harmaa hupparinsa, kahdet farkut, sortsit sekä styroksilla täytetyt lenkkarit, joita hän käytti puolijumalia etsiessään, peittääkseen vuohensorkkansa. Huoneen toisella reunalla, ikkunan vierellä oli hänen kokoontaitettava vuoteensa, ja valkoinen korkea hylly, jonka hän oli täyttänyt huonekasveilla. Pienellä yöpöydällä vuoteen vierellä oli puoliksi syöty alumiinitölkki ja pieni lamppu. Hyvin sijatulla vuoteella oli hänen rakas panhuilunsa. Satyyrin isä oli kuollut jo ennen tämän syntymää, ja hänen äitinsä oli tuonut hänet leiriin. Dean on siis viettänyt koko ikänsä leirissä, ja leiri on ollut hänen ainoa kotinsa. Hänellä ei ollut koskaan ollut opettavaa isää, ja rakastavaa äitiä. Kheiron oli ollut yksi hänen isähahmoistaan, suurista esikuvistaan. Tuo vanha kentauri oli opettanut, kasvattanut ja kannustanut häntä. Toinen hänen isähahmoistaan oli luonnonjumala Pan. Ei Dean ollut koskaan tätä ylhäistä jumalaa tavannut, ei tietenkään. Hän olisi siihen aivan liian alhainen. Eikä tätä suurta jumalaa oltu nähty tuhansiin vuosiin, mikä oli Deanista todella surullista. Jos hän joskus tapaisi tämän, hän kertoisi kuolevaisten tuhoamasta luonnosta, ja kaikista vääryyksistä mitä luontoa kohtaan oli tehty. Hän tarjoaisi apuaan luonnon pelastamisessa. Hänen suuri unelmansa olisi tulla täysivaltaiseksi etsijäksi, jolloin hän voisi matkata ympäri maailmaa etsien jumala Pania. Tosin kukaan sinne lähteneistä satyyreista ei ole palannut...silti! Silti Pan oli löydettävä!

Dean puki puhtaan Puoliveristen Leirin t-paidan päälle, putsasi hiekat sorkkiensa välistä, pörrötti hieman kiharaa hiuspehkoaan ja suki pitkiä vuohenkorviaan. Hän käänsi ikkunoiden sälekaihtimia jälleen kerran, niin että laskevan auringon valo osuisi täydellisesti huonekasveihin. Sitten hän astui ovesta ulos ja lähti pelaamaan lentopalloa hiekkakentälle muiden satyyrien kanssa, siihen asti kunnes kongi soisi ja illallinen tarjoiltaisiin.

//jos joku haluaa jatkaa / tulla puhumaan Deanille niin siitä vaan :3

Vastaus:

Eiihh... ihana... laittoman söpö <3!!!

15 kokemuspistettä

<3

©2019 Puoliveristen kolo - suntuubi.com