Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

Tänne tulee kaikki tarinat mitä kirjoitat!

Chatti

 

 

Tarinat  [ Kirjoita ]

Nimi: Lintu

10.12.2018 15:10
//saattaa sisältää järkyttävää sisältöä, + paljon autohinttausta//

~William

Kiipesin sängylleni, ja jäin tuijottamaan kattoani. Tiesin ettei minulta vaadittaisi tallien siivotusta, pyykkien pesua, kilven kiillotusta ja kerhon pitoa tänään. Vääntäydyin istumaan. Mökki oli kuin vanha kalastus mökki, mutta sisältä viihtyisä. Siellä oli sohva, piirustuspöytä ja lipasto. Otin paitani pois, ja katsoin haavaa vaivaantuneena. Se oli aika punainen, mutta ei tulehtunut. Kuulin jonkun koputtavan oveen, ja luulin sen olevan Alex, mutta erehdyin hyvin.
”Tule sisään!”, huusin niin kovaa kuin osasin. Joku avasi oven, ja tunsin katseen niskassani.
”Alex, mähä oon sanonu ettei äijä tartte koputtaa", naurahdin. Vasta nyt tajusin katsoa tulijaa. Emily katsoi minua hämmentyneenä.
”Anteeksi! En tarkottanu mitää, luulin et tyyppi on Alex", sanoin. Pengoin toisella kädellä paitaani, ja sujautin sen päälleni nopeasti. Emily käänsi katseensa, luultavasti punansa hillitsemiseksi.
”Herra Kheiron halusi nähdä sinut.. Ja Alex lähetti minut”, Emily mumisi.
”Voi nyt perkele… Anteeks oikeesti, varmaa traumatisoiduit mun arvista?”, kysyin. Sain paidan viimein kunnolla päälleni, ja hyppäsin sängystäni.
”En nyt ihan.. Mutta en todellakaan oottanut että sinä olet täällä ilman paitaa", Emily mumisi. Nyökkäsin, ja lähdin tätä kohti. Emily katsoi ulos, ja tämä kierteli katsettaan kaikkialla muualla. Kävelimme hiljaisuudessa pää rakennukselle, jossa herra D avasi oven. Tämän suulle piirtyi iso virne, ja tämä nyökkäsi Emilylle poistumisen merkiksi. Lähdin suoraa tietä Kheironin työ huoneeseen, sillä kokemusta hänen ”Voi sinua, mitä olet mennyt tekemään", ajoista minulla oli. Koputin, ja tämä huusi minulle neuvon tulla sisään. Tiesin ettei viinin jumala vaivautunut tulemaan perässä, sillä hän oli kuullut temppuni monesti. Istahdin tuolille, ja katsoin kun Kheiron luki jotain lappua. Tunnistin siitä sivu silmällä koukeroisen käsi-alan, joten sen täytyi olla Alexin kirjoittama.
”William… En ymmärrä monesti tämä pitää sinulle takoa raudalla päähän", Kheiron aloitti. Hän nosti katseensa minuun, ja epäröin katsoessani tähän.
”Sinä voisit lähteä kesäksi kotiin, mutta äitisi kuoli. Isäpuolta ei ole, joten sinulla ei ole paikkaa. Poseidonin lapselle on vaarallista pyöriä yksinään", tämä sanoi.
”Tiedän, Tiedän", mumisin. Kheiron käänsi katseensa, ja jäi katsomaan seinää.
”hyvä puoli tässä on, pelastit tytön, puoliverisen? Hirviön kimpusta", Kheiron sanoi.
”Mutta nämä eivät saa toistua William, tiedäthän sen?”, Kheiron sanoi. Nyökkäsin vaitonaisena, ja katsoin tätä jään kylmänä. Tiesin että Kheiron näkisi lävitseni, mutta se ei haitannut minua. Kheiron nousi pyörätuolistaan, normaali kentauri kokoonsa, ja katsoi minua hyvin tarkkaan.
”William, et ole-", Kheiron ehti sanoa.
”Kheiron! Tiedän etten ole enää lapsi! Mutta olen kyllästynyt jatkuvaan paikalla oloon! En vain jaksa pysyä täällä! Haluan nähdä maailmaa, asua muualla, olla niin kuin normaali ihminen! En puoliverinen", kaadoin tuolin kun nousin seisomaan kiihdyksissäni. Kheironin ilme muuttui alla aika yksikön, enkä osannut lukea sitä.
”Selvä, mene. En voi estääkään", Kheiron sanoi. Katsoin tätä vihaisena, ja käännyin lähteäkseni. Astelin pois huoneesta, ja minusta tuntui kuin minut olisi juuri potkittu ulos koulusta. Kun pääsin viimein ulos pää rakennuksesta, pinkaisin juoksuun. Juoksin suoraan merelle, ja käperryin sen ääreen itkemään. Pian kuulin kun joku käveli vierelleni istumaan. Jatkoin itkuani, sillä kyllä tiesin tällä kertaa kuka vieressäni todella oli.
”Hei.. Älä nyt viitsi", Alexin ääni sanoi. Hän siirtyi lähemmäs minua, ja tiesin tämän ymmärtävän.
”Kaikki kyllä sujuu paremmin", hän lohdutteli. Katsoin tätä pitkään, ja vedin tämän halaukseen. Moni olisi voinut sanoa meitä hyväksi pariksi, mutta tiesin Alexin pitävän suhdettamme veljes tasolla. Hän piti minut halauksessa, ja irrotti otteensa hellästi. Alex oli alusta alkaen ollut tukenani, ja ei montaa kuukautta tarvinnut Kheironilta anoakaan, kun Alex oli saanut siirron minun viralliseksi avustajaksi. Tietty tämä etsi puoliverisiä, mutta hän yleensä piti kirjaa teoistani, ja oli vastuussa siitä mitä minä tein. Nojasin tähän, ja olin nukahtanut jo, kun kotilo torvi soi. Hätkähdin hereille, ja Alex naurahti voipuneena. Tämä oli ottanut laukustaan kynän, ja paperia. Hän sujautti piirroksen niin nopeaan laukkuun, etten ehtinyt katsoa sitä. Nousin haparoiden ylös, ja tunsin haavassani kivun. Apollonin mökin lääkkeet olivat selvästikin lopettaneet toiminnan.
”Hei mitä sä oot juonu? Näytät pyörtyvän täl seisauksel", Alex naurahti, ja nousi itsekin ylös. Nojauduin etu kumaraan, ja jäin katsomaan hiekkaan kivusta valkeana. Rauhoitin koko ajan kasvojani, ja kun Alex sai minusta otteen, nostin jään kylmät kasvot tätä kohti.
”Vou, mikä on?”, Alex kysyi hämmentyneen näköisenä.
”Ei mikää", sanoin. Hän antoi minulle tukea, ja yhdessä kävelimme Amfiteatterille hiljaisuudessa. Kun pääsimme paikalle, paikalla oli tapansa mukaan muutama mökki. Koko Hermeen mökki oli paikalla, ja oli helpottavaa nähdä uusi poika yhdessä rivissä. Tai, hän istui vaitonaisena puun rungolla. Lähdin sitä kohti, ja Alex selvästäkin empi menisikö muun palvelus väen kanssa, vai tulisiko mukaani. Lopulta Alex asetti kätensä olkapäälleni, ja istuin puulle tämän kanssaan. Tajusin Afroditen mökkiläisten saapuvan, ja he nauroivat sievästi. Katsoin mökin johtajaa, joka oli myös kaunein. Ihme ja kumma hänellä ei ollut ketään.
”Auh!", parkaisin kun Alex löi minua kyynärpäällään. Hän hymyili, ja näytti minulle kieltä. Tajusin Jackin katsovan taas korujaan, ja siristin silmiäni. Ankkuri? Pitelikö tämä ankkuri käsi korua kädessään?
”Hei kaikki leiriläiset!”, Kheiron huudahti, kun saapui paikalle ravaten. Jackin ilme oli korvaamaton, ja tämä putosi puun päältä. Koko leiri purskahti nauruun. Nousin ylös, ja ojensin hänelle käden.
”Kiitos", hän mumisi aivan punaisena, ja hieroi päättään. Poimin hietikolta ankkurin, ja katsoin tätä.
”Pudotit tämän?”, sanoin, ja tämä ikään kuin nappasi korun kädestäni. Sitten hänen ilmeensä siirtyi Kheironiin. Palasin istumaan hyvin huvittuneena. Tiesin Alexilla olevien housujen peittävän tämän jalkansa, mutta sorkat näkyivät yhä.
”Hei William! Oletko mukana jos liimataan ens kerralla tuon perse tuohon puuhun kiinni!”, Hermeen mökin johtaja naurahti.
”Kielen käyttö herra Glawson, ja ei, William ei ole mukana siinä, hän on keräämässä areenalta roskia", matkin huvittuneena Kheironia. Kheiron hymyili, ja katsoi muka toruvana minua.
”Niin herra Glawson, ja pyydän hiljaisuutta, kiitos", Kheiron rauhoitteli tilannetta.
”Kuten varmastikkin huomasitte, William on taas kunnossa, sekä meillä on kaksi tunnustamatonta puoliveristä", Kheiron sanoi. Tyttö, jonka olin pelastanut käveli epävarmana eteen.
”Jack, sun pitää mennä tonne", kuiskasin Jackille. Jack katsoi minua hämmentyneenä.
”Munko?! Miksi ihmeessä?!”, tämä sihahti.
”Sut esitellään koko leirille”, sanoin. Jack nousi epävarmana, ja käveli eteen. Kun tämä oli päässyt Kheironin viereen, hänen takanaan jyrähti salama. Kaikki puolijumalat jäivät katsomaan ihmeissään, ja Kheiron katsoi ihmeissään Jackia. Tämän ylle ilmestyi Zeuksen mestari salamaa muistuttava pieni hologrammi. Jack katsoi ihmeissään ylöspäin, ja kun tämä näki hologrammin, hän rojahti polvilleen. Alex katsoi kysyvänä Kheironia, kuin sanoakseen: ”Anteeksi, mutta saanko auttaa hänet ylös?”. Kheiron nyökkäsi Aleksille.
”Tässä Zeuksen poika! Jack Free!”, Kheiron huudahti. Puoliveristen leiri alkoi taputtamaan, ja huutamaan Jackin nimeä. Alex käveli nopeasti Jackin luo, ja kyyristyi tämän tasolle, Alex auttoi tämän ylös, ja melkein talutti tämän penkille takaisin. Katsoin poikaa hetken, ja hologrammi hiipui hiljalleen. Leiri hiljeni, kun Kheiron odotti.
Pieni loistava valo valaisi tytön, jonka jälkeen tämä oli loistavissa vaatteissa. Hänellä oli lyhyet farkku shortsit, toppi ja kaulus paita. Hänen meikkinsä oli täydellinen, samoin kuin hiuksensa. Hänellä oli musta pikkuinen hattu sivuttain päässään.
”Ja tässä on Aurora Flowermorning! Afroditen lapsi!”, Kheiron kailotti. Leiri ryhtyi huutoon. Alex istui aivan Jackin vieressä, ja tiesin tämän rauhoittelevan poikaa. Alex otti laukustaan vihkonsa, ja kaivoi sieltä jotain, hän antoi kuvan Jackille, ja Jack nyökkäsi monta kertaa. Jack purskahti itkuun, ja Alex katsoi tätä hyvin huolestuneena. Katsoin taas tyttöön, ja kaikki muut Afroditen mökistä kiljuivat, ja onnittelivat tätä kun tämä meni näiden joukkoonsa. Tuli oli todella korkea, ja moni jäi katsomaan vain sitä.
”Jatkakaamme nuotiota normaalisti! Minun täytyy lähteä", Kheiron sanoi. Dean alkoi soittamaan kitaraa, ja huomasin Emilyn soittavan jotain poikki huilun kaltaista hänen vierellään. Kaikki jatkui kuin normaalisti, makkaraa, vaahtokarkkeja, jutusteluja, leivonnaisia ja ennen kaikkea hyvä tunnelma. Alex sai Jackin rauhoittumaan, ja tämä nyt katsoi Alexin piirustuksia. Jack ojensi vihon takaisin, ja Alex vain hymyili. Alex käveli nopeasti palvelusväen luo, ja nappasi kaveriltaan kepin, ja pussin vaahto karkkeja.
”C'mon Alex?”, tämä naurahti. Alex vain bääkäisi vastaukseksi huvittuneena. Siirryin näitä lähemmäs, ja huomasin Alexilla kolme keppiä. Laitoin vaahtokarkin keppiini, ja aloin paistamaan sitä. Kaikki tuntui menevän pilalle, kun tuli loppu laulun vuoro, muut lauloivat, mutta joku idiootti huudahti viimein:
”Jack! Laula sä!”, ja jack nosti katseensa. Alex tuijotti huutajaa murhaavana, ja Jack sanoi.
”en osaa sanoja, plus mulla on huono ääni", Jack sanoi. Porukka mutisi, mutta jatkoi. Katsoin hämmentyneenä, sillä laulun loputtua Dean ei vaatinutkaan ryhmä halia, vaan puhui jostain Emilyn kanssa. Näytti siltä että nuori satyyri olisi ongelmissa.
”Voitte mennä! Öitä!”, Dean huudahti. Porukka huuteli sieltä täältä öitä, sun muuta.
”William.. Sä vuuat verta", Jack totesi. Olin unohtanut haavan, ja nyt kun tämä siitä muistutti, tunsin kuinka paljon sitä sattui. Paitani oli kyljeltäni veressä, ja ihan märkä samasta verestä. Alex katsoi minua kauhuissaan, ja tämä olisi varmasti hälyttänyt jonkun Apollonin mökkiläisen paikalle ellen olisi sanonut.
”Ei se mitään, olen kunnossa.. Siis todella", vakuutin. Nousin horjuen ylös, mutta tajusin kaatuvani. Nopeasti Alex nousi ylös, ja sai minusta kiinni. Punastuin täysin, sillä tämä oli nopeasti ottanut käsistäni kiinni, ja pääni lepäsi nyt hänen olkapäällään. Olin täysin punainen, kunnes tämä sai irrotettua otteensa. Hän otti käteni taas hartioilleen, ja laittoi omansa minun. Jack näytti pidättelevän naurua, kun kuulin Alexin kiroilevan muinaiskreikaksi.
”uskollatkin sanoa mitään, niin nirhaan sinut", Alex sihahti korvaani. Nyökkäsin, ja kävelimme mökille hiljaisuudessa. En tiennyt saattaisiko kukaan Jackia, mutta en jaksanut välittää siitä. Alex avasi mökkini oven, ja laski minut keveästi sohvalle.
”Ota se paita pois", tämä sanoi suoraan. Kuulin tämän äänessään vihaa, enkä muutenkaan epäillyt tämän sanoessa tuon hetkeäkään. Otin paidan pois, ja huomasin tämän purevan hammasta. Tämä käänti katseensa. Mitä?! Ei se noin paha ole.. kipu oli lievittänyt, mutta veren vuoto ei paljoa. Sitten vasta tajusin että Alex oli punastunut.
”Hei äijä? Kaikki kunnossa?”, kysyin. Tämä ei vastannut vaan katsoi haavaani.
”Haen jonkun Apollonin mökistä", tämä sanoi. Nyökkäsin, ja katsoin kun tämä lähti pois. Hetken päästä kuulin jonkun koputtavan oveen. Tällä kertaa tiesin ettei tuo ollut Alex, ja kun nousin, kipu yllätti minut. Avasin oven, ja siellä oli Jack.
”Tiedätkö minne minun pitää mennä.. kun Wou?!”, hän jätti lauseen kesken, kun huomasi haavani.
”Älä nyt sinäkin.. Pyydän.. mene seuraavaan mökkiin oikealla, äläkä jää puhumaan”, sanoin. Tämä nyökkäsi ja linkutin sohvalle. Haava oli avautunut enemmän, ja se vuoti nyt paljon pahemmin. Pian Alex juoksi sisään Ryan kannoillaan. Ryan kirosi selko kielellä, ja antoi heti minulle lusikallisen ambrosiaa. Hän alkoi heti painamaan kylmää liinaa sen päälle, ja katsoin kun se muuttui punaiseksi. Kipu säteili, mutta se helpotti vähän ajan päästä ambrosian takia. Alex istui sängyllä, ja piteli päätään.
”Alex, tulisitko pitelee kiinni tästä?”, Ryan kysyi. Alex nousi heti, ja käveli luoksemme. Hän otti käteni omiinsa, ja katsoi silmiini. Kuulin Ryanin avaavan jonkun purkin, ja seuraavaksi tunsin kivun puuskan. Koko kehoni halusi huutaa, itkeä, mutta hetkessä se oli ohi. Ryan painoi lapun haavan päälle, ja alkoi side harsolla sitomaan sitä. Alex katsoi minua, ja osasin lukea hänen ilmeestään kaiken. Hän kitui puolestani.
”Kiitos Alex, tule sanomaan jos jotain sattuu", Ryan sanoi, ja pakkasi tavaroitaan. Alex otti minut haliin, ja purskahti itse itkuun.
”Älä anna mun koskaan huolestuu susta noin paljon", Alex nyyhkytti. Annoin tämän pitää itseäni halauksessa, koska se tuntui luonnollisesta. Viimein kun Alex päästi minusta irti, hän taas puri hammastaan. Poika auttoi minut pystyyn, ja talutti minut sängylle. Alex yleensä nukkui siinä, mutta oli kerta kaikkiaan sama nyt missä hän nukkui. Ymmärsin ettei tämä jaksanut nostaa minua yläsänkyyn, joten istuin sängyn reunalle varautuneena.
”Uum..”, Alex istuitui vierelleni.
”Mikä sulla on?”, kysyin.
En tiedä, miten olisin tätä kuvaillut, mutta hämmentävää se oli. En tiedä miten kuvailisin sitä, mutta.. voin sanoa että se oli kuin kaiken jännityksen purkauma. Alex oli kaapannut minut suudelmaan, olin niin hämmentynyt, mutta vasta liian myöhään tajusin että tämä tarkoitti sitä. Työnnyin pois suudelmasta, ja katsoin tätä. Alex katsoi polviaan, ihan kuin maailma olisi luhistunut. Tajusin ottavani hänen leuastaan kiinni, ja katsovan tätä silmiin.
”Alex? Toiko on sun tunne mua kohtaan..?”, kysyin. Satyyri nieli kyyneliään, ja kaiken seasta pystyi vain nyökkäämään. Katsoin tätä hyvin pitkään, mutta lopulta päästin tästä irti.
”Älä ymmärrä nyt väärin.. Mä todella välitän susta.. Mutta.. tarviin aikaa miettiä tätä, meitä", sanoin. Alex katsoi minua pitkään, mutta nousi seisomaan, hän lähti ovelle, ja sulki oven perässään. Rakastinko tätä oikeasti?! Mitä tunsin tätä kohtaan?! Mitä häh?!

•Emily•
”Ei herra D välitä oikeasti vaikka leirille ilmestyy joku.. ei sinun juuri tarvitse ilmoittaa", tuhahdin.
”Kyllä Dionysos välittää vaikka ei siltä näytä", Dean mumisi. Yhteis laulu oli juuri loppunut.
”No, varmaan”, tuhahdin. Dean katsoi minua varoittavana, ja tajusin pitää suuni. Puolet leiristä oli jo häipynyt, joten Dean huusi vain hyvät yöt. Lähdin alas rinnettä, palvelus väen talolle, enkä vaivautunut katsomaan taakseni. Olin kokeillut puolihuilun soittoa, ja se oli ollut melkein kun panhuilu, mutta olin osannut, se oli hyvä.

Makasin sängyssäni, enkä saanut unta. Nousin ylös, ja lähdin käytävälle. Tiesin hyvin että sisältä poistuminen olisi kiellettyä, mutta ehkä sisäpihalla olo ei? Oli miten oli, kävelin ulos. Olin säikähtää nahkoistani, kun penkillä istuikin oikeasti joku. Kohtasin Alexin kasvot, jotka olivat selvästi itkeneet monta tuntia. Kävelin lähemmäs, ja istuin tuolin toiseen päähän, mitään sanomatta.
Katsoin tätä kysyvänä, ja tämä vain siirsi katseensa suoraan maahan.
”Okei.. Mitä on tapahtunut?”, kysyin. Tiesin että tuo voisi vain ikäni takia jättää minut helpolla huomiotta, ja sanoa etten ymmärtäisi.
”E.. en vain osannut.. tai en tiedä tykkääkö pitkäaikainen ihastukseni minusta", Alex sanoi. Tajusin hymyileväni pienesti kun tuo sanoi sen.
”Ja mitä olet tehnyt väärin?”, kysyin. Poika katsoi minua, ja sen jälkeen vastasi.
”Olen pitänyt suhteemme kauan vain velje-", tämä tajusi mitä oli sanomassa.
”Anteeksi, mutta puhummeko nyt jostain naisesta? Vai miehestä”, kysyin ihmeissään. Alex katsoi maata epävarmana, mutta nosti katseensa minuun.
”Puhutaan… miehestä", tämä sanoi. Katsoin tätä pitkään, ja aloin sulkemaan tämän kanssaan näkemiä ihmisiä pois listaltani. Mieleeni jäi vain yksi tuttu nimi, jonka olin nähnyt tämän kanssaan niin moneen otteeseen tämän lyhyen ajan aikana. Purin hammastani, ja mietin olisiko mahdollista.
”Mu-Mutta en tiedä alkuunkaan pitääkö hän minusta sillä tasolla.. olen pitänyt suhdetta veljes tasolla niin kauan kuin voin vain muistaa”, tämä sanoi. Nyökkäsin, ja katsoin maata.
”Kuule, mitä vähemmän sinulla on syitä miksi tämä inhoaisi sinua, sitä todennäköisemmin hän hyväksyy sinut tuollaisena", Sanoin. Alex katsoi minua pitkään, ja otti repustaan jonkun vihon. Hän etsi sieltä jotain, ja näytti sen minulle. Kuvassa oli minä ja Dean, enemmän kuva oli piirros, mutta hieno, ja realistinen se oli. Kuva esitti sitä, kun minä olin juuri parantanut Williamin haavaa osittain. Punastuin, sillä tajusin miltä näytin tuo vanhan aikainen kreikkalainen mekko.
”Näytinkö oikeasti tuolta?”, kysyin. Alex näytti huvittuneen, ja nyökkäsi vain.
”Muut eivät tienneet mitä tehdä kun istuit siinä, mutta Dean ei epäröinyt nostaa sinua ylös”, nyökkäsin, ja nousin istumaan.
”Kiitos.. ja öitä… Menen tästä nukkumaan", naurahdin. Alex nyökkäsi hiljaa, kun lähdin kävelemään takaisin sisään. Avasin huoneeni oven, ja suljin sen hiljaa. Katsoin huonetta, ja mietin kuvaa. Oliko se oikeasti näyttänyt siltä, kun tämä kantoi minua. Oliko mekko muka sopinut noin täydellisesti minulle? Olinko oikeasti.. näyttänyt tuolta tajuttomana? Ajatukset pinkoivat päässäni, kun makasin sängylläni. Olin nukahtanut tuohon jossain vaiheessa, ja heräsin vasta auringon paistaessa ikkunasta suoraan kasvoilleni. Nousin ylös, ja tiesin että tänään olisi edessä Afroditen mökin kanssa töitä, eli päivä oli kaikin tavoin raskas.

Nimi: Meikäläinen

09.12.2018 17:07
~ Jack Free ~


Jack tarkasteli ympäristöään silmin nöhden vaivaantuneena. Hänellä oli outo olo, ja tuntui kuin hänet olisi viety jonkin… oudon lahkon luo. Hän vilkaisi Williamia pikaisesti. Tai lahkohan tämä varmaan olikin.
”Okei? Kuuntele vaan mua nyt yhen esittely kierroksen, sun ei tarvii uskoo yhteenkää jumalaa, mutta kuuntele.” Jack tuijotti hetken maahan ja yritti pysyä niinsanotusti maanpinnalla. Hän ei vastannut sanoin, vaan toinen poika sai vastaukseksi vain nyökkäyksen. He lähtivät kävelemään kohti mökkejä, eikä Jack voinut olla ihmettelemättä syytä noille kaikille tuvantapaisille hökkeleille.
”Eli, tervetuloa Puoliveristen leiriin! Täällä saat uuden alun, eikä mikään estä sua olemasta oma itsesi", William sanoi. Jack nyökkäsi tarkastellen kauempana näkyvää merta. Oma itsensä… Jack vähän epäili että täällä hän ei kovin vapaasti voisi harrastaa tanssia. Kaikki pitäisivät häntä varmaan ihan homona, hän mietti haikeasti ja huomaamattaan koski koruaan. Se oli lämmennyt paidan sisällä, se toi kaikki muistot taas mieleen… hän huokasi eikä voinut estää katsettaan vajoamasta hitaasti maahan. Sitten hän nuolaisi huuliaan epävarmana ja käänsi katseensa taas mökkeihin.
“Miks noi kaikki mökit?” hän kysyi. Eikö yksi iso tupa olisi paljon järkevämpi, tästähän tuli ihan mieleen… kesäleiri.
William selvästi tiesi nämä asiat, Jack arveli että toinen oli aiemminkin selostanut tulokkaille kaikkea tällaista. ”Jokaisella jumalalla on edustamassa mökki, me nukumme niissä, käytännössä asumme kesämme.” Jack nyökkäsi.
“Niin. Eli siis niinkuin, jokaisen jumalan lapsella on oma mökki, tai siis…”, äh, hän ei ihan osannut selittää. Hän päätti lauseensa huvittuneeseen sävyyn huomaten sivusilmällä myös Williamin huvittuvan, mutta samalla varmasti myös ymmärtävän Jackia. “Eli teidät…” pitikö sanoa meidät? Se ei tuntunut oikealta. Hän ei taaskaan tiennyt… “On jaettu mökkeihin jumalvanhemman mukaan.”
“Niin”, William vastasi, johon Jack nyökkäsi jälleen. William kysyi hänen vanhemmistaan, tai oikeastaan jumalvanhemmasta. Jack pudisti päätään.
“En.” Suoraan sanottuna hän ei oikeastaan halunnutkaan tietää. Kaikki oli jollain lailla pelottavaa, niin epävarmaa. Jack oli vedetty eroon kaikesta tutusta.
”Katsotaan leirinuotion jälkeen…” Jack nyökkäsi. Toivottavasti mitään ei tapahtuisi.
Rannalla oli muutamia nättejä tyttöjä ottamassa aurinkoa. Jack ei ollut koskaan nähnyt kauniimpia tyttöjä, tai no, oli pakko myöntää että Annakin oli ollut kaunis.
Meri näytti säteilevän rauhoittavaa, lämmintä olemusta kevyiden laineidenliplatusten kautta, aurinko paistoi kauniina. Jack tunsi sen lämmön ihollaan ja kaipasi jälleen totuutta. Totuutta kaikesta epäselvästä… Miksi? Minkä vuoksi? Jack puhalsi muutaman hiussuortuvan kasvoiltaan ja tuijotti ihmisiä eri puuhissaan. Kaikki näyttivät onnellisilta täällä. Miksei hänkin voisi? Oliko mahdollista että Jack Free, orpokodista nuorisolaitokseen kipattu ongelmanuori voisi olla onnellinen jossain?
William kertoi ruokapaviljongista. Jack nyökkäsi, toivottavasti hän sitten kuulisi sen torven sitten kun pitäisi… Nyt Jackia ainakin nukutti tavattomasti, ja hän oikein odotti että pääsisi nukkumaan. Kierros oli kuitenkin mielenkiintoinen, ja mieluummin hän oikeastaan täällä oli kuin nukkumassa.
”Näätkö ton kiipeilyseinän tuolla? Sitäkin saa käyttää”, William kertoi. Jack nyökkäsi.
Paikka oli iso, oikeastaan todella iso, ja hän oli hyvin yllättynyt… miten New Yorkista löytyi tällainen paikka? Hän kiersi katsettaan ympärilleen ja katseli maisemia. Meri oli hyvin mielenkiintoinen. Jack oli aina halunnut kokeilla surffausta… olisikohan se mahdollista täällä? Hän ei ehtinyt kysyä ennenkuin William kertoili rajoista.
“Niin…” metsä? Jackilla ei ollut metsistä paljoakaan mielikuvia, mutta hänelle tuli vain mieleen sellainen synkeä paikka täynnä villipetoja.
Tuo metsä, minkä Jack näki kauempana (?), vaikutti kuitenkin rauhan tyyssijalta.
”Ja se iso rakennus oli Amfiteatteri, sinne tulet sitten kun simpukka torvi tööttää illalla", William kertoi.
He kävelivät aika kauan päästäkseen paikkaan, ja Jack oli aina vain enemmän yllättyneempi siitä mitä kaikkea paikassa oli - ja miten paikka edes oli olemassa. New Yorkissa tällainen paikka? Ei kukaan uskoisi häntä jos hän kertoisikin jollekkulle - ja ainiin. Pääsisikö hän täältä edes pois? Hän ei tiennyt oliko ikuisesti tänne jääminen hyvä vai huono asia. Ehkä samalla kumpaakin.
Amfiteatteri oli todellakin iso. Hän huomasi poikia siellä taistelemassa, ja ensin hän hätkähti. Eivät kai nuo oikeasti satuttaneet toisiaan? Williamin kertoessa asianmukaisista hoitotoimenpiteistä Jack rentoutui, hän oli aika varma että kaiken muun kummallisuuden lisäksi täällä oli myös aika erilaiset, paremmat tökötit hoitaa haavoittuneita. Ja tappaminen? Niin, ei se tietenkään ollut hyvä. Hirviöt? Jack palasi taas uskoako vai eikö uskoa -kannalle. Oli kiikunkaakun kummalle puolen vaaka kääntyisi, mutta se kuitenkin jäi tasaisesti mutta epävarmasti kahden vaihtoehdon välille. Jack ei taaskaan tiennyt mitä uskoa.
Jack ei voinut estää pientä hymynkaretta huulillaan sanojen ja poikien reaktion johdosta.
Lähdimme ulos päin, ja vilkuilin samalla ympärilleni isossa paikassa.
”Hei, en tarkottanu sit ettet sais esittää kysymyksiä". Jack vilkaisi häntä nyökäten.
”Niin siis, se Kheiron.. puhui aseista? Saanko oikeesti sellasen?” Jack kysyi vähän epäuskoisena. Hän ei tiennyt haluaisiko mitään… tappovälinettä, todellakaan… mutta ne puheet hirviöistä… joo, ehkä kannatti kuitenkin kysyä.
William nyökkäsi ja osoitti pientä vajaa tai jotain. “Joo, tossa on asepaja”, hän sanoi.
“Okei.”
Hänen seuraavien sanojensa jälkeen Jack vilkaisi mansikkapeltoja nyökäten. “Selvä.”
He menivät asepajaan, jossa Jack sai rauhassa tarkastella minkä halusi. Ensin hän vain katsoi, mutta sitten hän ei voinut olla kokeilematta niiden pronssisia, rautaisia, teriä.
Hän kiinnitti huomionsa sievään, pienehköön puukkoon jonka varressa oli hienoja kuviointeja. Hän otti sen käteensä. Se oli rautaa ja välkehti kauniisti auringonvalossa, mutta samassa hän tyrkkäsi sen pois. Sen terä oli osittain tummunut puhdistamattomasta verestä. Vain pienesti, se oli ehkä epähuomiossa jäänyt siihen, mutta Jack ei voinut olla ajattelematta kuinka monia sillä oli tapettu.
Sitten hän otti nuolen käteensä ja tunnusteli sitä. Sen kärki oli terävä, mutta ottaessaan puisen jousen käteensä hän tajusi ettei häntä oltu tehty jousiampujaksi.
Viimein hän kohdisti katseensa suurehkoon, kaksiteräiseen miekkaan ja vain tuijotti sitä hetken vaikuttuneena. Se oli hieno. Sen terät olivat pitkiä ja teräviä, ja liu’uttaessaan sormeaan pitkin sen sileää pintaa hän ottikin sen äkkiä käteensä.
Yhtäkkiä hän tunsi itsensä kuin pikkupojaksi alkaessaan hiljalleen huitoa ilmaa aseella. Virne levisi kasvoille hänen muistellessaan lapsuuden ninjaleikkejä aurausviittojen kanssa. Niin, oli orpokodista hyviäkin muistoja.
Hän lähti ulos, kirkkaaseen auringonpaisteeseen räpytellen silmiään, kaksiteräisen miekkansa kanssa, ja meni Williamin luo. William vilkaisi häntä.
”Laita miekka huotraan, ei kannata kulkee ase paljaana kaikkialla.” Jack nyökkäsi eikä voinut estää pientä haukotusta. Hän työnsi aseen vyöhönsä ja vilkaisi taas toista poikaa. Hän huomasi huvittuneen pilkkeen Williamin silmissä katsahtaen tähän nopeasti kysyvä katse silmissään ennenkuin käänsi katseensa taas eteenpäin, kaukaisuuteen.
”Älä huoli, näytän sulle tallin, ja se oli sit siinä. Sitten voit ottaa pikku torkut.”
“Haha, jooh”, Jack vastasi naurahtaen. “Oonki jo nukahtamassa seisaalleen. Kiitti…”
He lähtivät talleille, mutta vaikka hevoset olivat ihan kivoja ja nättejä Kackin mielestä, nyt ne eivät jaksaneet kiinnostaa juurikaan.
He lähtivät taas kävelemään jonnekin Williamin johdolla. Sitten he löysivät itsensä erään mökin edestä, jonne William sitten saatteli Jackin.
”Nukut vielä täällä, mutta kun sinut tunnustetaan et luultavasti ole Hermeen poikia. Silloin vaihdat mökkiä. Toivottavasti autoin jotenkin.”
Jack vilkaisi pojan perään vino hymy huulillaan. “Joo, okei. Kiitti, autoit kyllä!” hän vielä huikkasi ystävällisesti perään. Sitten hän kääntyi ja palasi sisälle.
Jackin valtasi oitis vähän epäselvä olo kun hän taas olikin yksin tietämättä mitä tehdä. Hän kuitenkin suunnilleen kaatui ensimmäiselle vuoteelle joka näytti siltä kuin sitä ei olisi pitkään aikaan käytetty.

Vastaus:

Ihanaa kun jack ei oikein tiiä miten suhtautuu tähän! 25 kp:ta > <

Nimi: Lintu

09.12.2018 00:55
~Emily
Kheiron vei meitä pitkin taloa, enkä tiennyt pitäisikö minun olla mukana. Päätin pysyä mukana, koska olisihan se outoa kääntyä kesken matkan. Istuin pojan viereen tuolille, ja katsoin vaivaantuneena Dionysokseen, ja Kheironiin. Kheiron nojautui eteenpäin
”Kas niin…”, Kheiron sanoi. Huomasin tämän odottavan pojan nimeä. Poika näytti hämmästyneeltä, kun oli kahden miehen katseen alla. Dionysos katsoi vain poikaa, ja joi kaikessa rauhassa Coca-Cola light:iansa. Katsoin muualle, vain siksi etten hermostuttaisi poikaa.
”Jack", poika sanoi. Selvä? Pojan nimi oli Jack, ja hän ei tajunnut mistään mitään.
”Aivan. Kas niin, Jack. Mistä olet kotoisin?”, Kheiron kysyi. Jack empi selvästi luottaisiko näihin, mutta päätti selvästi luottaa. Dionysoskin nyt nosti kulmaansa, ja katsoi poikaa ali arvioivana.
“En tiedä vanhempiani tai oikeastaan sitäkään olenko ylipäätään yhdysvaltalainen. Kaikki on tällä hetkellä epäselvää. Olen kuitenkin asunut aika kauan New Yorkissa, tosin ensin orpokodissa. Nykyisin asun nuorisolaitoksessa…”, Jackin katse kääntyi lattiaan, ja ymmärsin tätä. Kheiron nyökkäsi pienesti, ja voisin vannoa näkeväni herra D:n suulla pienen hymyn. Miten jumala edes kehtasi hymyillä kun sanottiin että poika olisi orpo?!
“Ymmärrettävää… täysin ymmärrettävää… olet melko vanha”, Kheiron mumisi. Pidättelin naurua, sillä tuo ideana tuotti minulle hymyn huulelle.
“Olen seitsemäntoista”, Jack sanoi hämmentyneenä. Ai? Niin vanha? Katsoin poikaa silmät sirillä, ja selvästikin Dionysos katseli samaa, mutta pyöräytti lopuksi vain silmiään.
”Niin, niin", Kheiron melkein murahti.
“Kyllä sinä puolijumalaksi olet hyvinkin vanha, ainakin kun ajattelee että löysimme sinut vasta nyt”, Kheiron jatkoi. Dionysos laski Colansa, ja katsoi keskustelua, kuin se olisi turha.
“Mitä oikein selität?”, Jack kysyi, kasvojaan rypistäen. Kheiron käänsi katseensa muualle, ja voisin vannoa tämän menettävän hermonsa pian. Kuitenkin tämä nojautui vielä edemmäs Jackia, ja sanoi:
“Kuuntele tarkasti, mitä nyt sanon. En aio montaa kertaa sanoa - ja usko pois, kaikki mitä sanon on totta”, Kheiron sanoi hyvin vakuuttuneella äänellä. Huomasin että Jack ei todellakaan aikonut uskoa, ja istui rennosti tuossa tuolissaan.
“Tiedätkö mikä on jumala?”. Kheiron kysyi kärsivällisesti. Dionysos katsoi huvittuneena poikaa, ja arvioi varmasti että jos pojalle sattuisi jotain, kenen vihan sai niskoilleen.
”Joo", Jack vastasi, ja hänen ilmeestään päättelin jo, että tämä aikoi sanoa jotain näsäviisasta, mutta päätti olla sanomatta sitä syystä x.
”Tarkoitatko nyt-", Jack ehti sanoa ennen kuin Kheiron keskeytti hänet.
“Tarkoitan esimerkiksi Zeusta, Poseidonia, Haadesta ynnä muita”, Kheiron tuhahti hyvin turhautuneen kuuloisena.
“Aivan. Niitä kreikkalaisia tai jotain?”, Jack sanoi ilman huolta. Keskustelu kyllästytti minua, ja selvästikin herra D:tä, joka vain pyöräytteli silmiään, ja tuhahteli turhautuneena
“Niin”, Kheiron vastasi vakavana
“Kyllä minä ne tiedän”, Jack nosti kulmiaan, kuin ne olisivat kiinnostaneet enemmänkin.
“Et siis tiedä vanhempiasi?”, Kheiron tenttasi. Kheiron jatkoi tenttailuansa, johon varmaan jokainen puoliverinen tänne päästyään pääsi, tai no joutui. Kuka oli hänen äitinsä? Ei hajuakaan, entä isä? Ei tietoa. Sukunimen hän oli omannut itse, ”Free", mutta arvasin hänen koruistaan ettei noin ollut. Hän oli lähellä purskahtaa itkuun, ja vasta nyt tajusin miten väsyneeltä poika näytti. Hän käänti katseensa, ja olisin voinut vannoa Dionysoksen silmissä välähtävän säälin. Kun päästiin kohtaan kun Kheiron kertoi jumalten olevan oikeita, tämä menetti uskonsa. Hän hoki vain ”jooh, jooh", ihan kuin muka uskoisi tuohon oikeasti. Viimein Kheiron nousi ylös, ja osoitti minulle selväksi että olisi parasta vain lähteä.
”Täälläkö minä nyt asun?”, Jack kysyi muutaman askeleen jälkeen. Nousin ylös, ja katsoin Kheironia. Kheiron näytti paljon rennommalta, kuten yleensä.
“Kyllä. Pyydä jotakuta esittelemään leiriä. Saat tietää jumalvanhempasi luultavasti leirinuotiolla, ja silloin mekin tapaamme. Ja ainiin, kun pääset kiertämään leiriä, valitse samalla aseesi”, Kheiron jopa hymyili.
Jack kysyi aseesta, ja Kheiron vain sanoi että kannattaa hankkia kaveri, kuulostipa se tylyltä, no niin se vain tuntui olevan. Kävelin pojan perässä ulos huoneesta
”Tota joo..”, Hän kuulosti niin säälittävältä, kun yritti oikeasti ymmärtää. Käännyin hänen puoleensa, ja sanoin hänelle:
”Olen muuten Emily". Jack ei tuntunut tietää ottaako minua tosissaan, sillä olin varmaan niin nuori, ja olinhan kentauri.
“Minä oon siis Jack”, Jack esittäytyi, mikä oli turhaa. Kuitenkaan en alkanut siitä vastaan, vain nyökkäsin. Täytyi olla rankkaa, kun kuuli tuollaisia väitteitä, ottaen huomioon hänen historiansa.

~William
”William? Kerran sotket itses tähä, saat näyttää paikkoja sille. Se tyyppi näytti niin not this world tyypilt", yksi Hermeen mökkiläisistä sanoi. Muut mumisivat samoin, ja katsoin yllättyneenä näihin.
”Tietty! Selvä”, sanoin, ja lähdin astelemaan muualle. Otin laukkuni, ja vein sen mökkiini. Lähdin pää rakennukselle heti, ja jäin muutaman metrin päähän siitä selkä ovea kohti. Kun kuulin oven avautuvan, käänsin katseeni näihin. Kohtasin pojan epätoivoisen katseen itsessäni, ja lähdin kävelemään näitä kohti.
”Moi”, sanoin. Tiesin jo ettei kasvoiltani voinut lukea mitään, kirjaimellisesti.
”Moi..”, poika sanoi.
”Sinulle pitää varmaan esitellä paikkoja?”, kysyin.
”Joo", tämä vastasi. Katsoin tämän taakseen, ja huomasi saman nais-satyyrin portailla.
”Hei! Muuten kuka olet?”, huudahdin tytölle.
”Emily", tyttö sanoi melkein piipittäen. Nyökkäsin, ja katsoin poikaa.
”Olen William, Poseidonin poika", sanoin. Siinä se tuli, pojan ilme muuttui epäuskoiseksi.
”Ja minä Jack Free", tämä vain tuhahti.
”Hei, jos ei muuten, nii ota tää kesä leirinä, älä pakko leirinä. Täällä on hyvä ruoka, ja hyvät ihmiset, ja jos nii haluaa nii tekemistäki löytyy. Me ollaan täällä iso perhe, ei vihollisia", katsoin tätä tarkkana, ja tämä näytti hämmästyvän.
”Okei? Kuuntele vaan mua nyt yhen esittely kierroksen, sun ei tarvii uskoo yhteenkää jumalaa, mutta kuuntele", katsoin tätä suoraan silmiin, ja poika vain vaivaantui nyökkäämään. Vein häntä alas kohti mökkejä.
”Eli, tervetuloa Puoliveristen leiriin! Täällä saat uuden alun, eikä mikään estä sua olemasta oma itsesi", kerroin.
Poika katsoi vaikuttuneena merta joka avautui mökkejen eteen.
”Miksi noi kaikki mökit", Jack kysyi.
”Jokaisella jumalalla on edustamassa mökki, me nukumme niissä, käytännössä asumme kesämme", selitin.
”Tiedätkö jumal vanhempaasi?”, kysyin rauhallisena
”En", Jack sanoi suoraan.
”Katsotaan leiri nuotion jälkeen", mumisin. Katsoin kun rannalla Afroditen tytöt kikattivat, ja loikoilivat bikineissään, samalla kun satyyrit pelasivat lentopalloa. Pari puoliveristä juoksi mökeiltä veteen, ja nauroivat. Katsoin kukkulalta, ja katsoin eteenpäin.
”Tuo tuolla on ruoka paviljonki, siellä syödään, ja muuta sellaista", osoitin paviljonkiin päin.
”Näätkö ton kiipeilyseinän tuolla? Sitäkin saa käyttä", hymähdin. Poika näytti hämmästyvän alueesta, ja kuinka suuri se oli.
”Jos rajoja mietit, niin metsän loputtua ei edes päin oo asiaa", pyöräytin silmiäni. Poika näytti yllättyvän enemmän. Lähdin kulkemaan kohti areenaa.
”Ja se iso rakennus oli Amfiteatteri, sinne tulet sitten kun simpukka torvi tööttää illalla", sanoin. Kuljimme pitkän matkan areenalle, ja astelin sinne sisälle. Jotkut Areen lapset taistelivat siellä.
”Harjoittelemme että selviämme todellisuudessa hirviöiltä, mutta älä huoli, haavat hoidetaan asian mukaisesti, eikä ketään SAA TAPPPAA!!”, korotin ääntäni huvittuneena niin että tappelevat teinitkin sen väistämättäkin kuulisivat. Pojan suu vääntyi hymyyn, ja katsoin tätä. En voinut väittää ettenkö olisi nähnyt ”söpömpiä" poikia, mutta oli pojalla tyyli kunnossa. Kun käännyimme pois, naurahdin pojalle;
”Hei, en tarkottanu sit ettet sais esittää kysymyksiä". Poika katsoi minua, jo paljon rennompana, kun astuimme ulos, tämä kysyi.
”Niin siis, se Kheiron.. puhui aseista? Saanko oikeesti sellasen?”, Jack kysyi.
”joo, tossa on ase paja", osoitin seuraavaksi tulevaa pikkuista hökkeröä.
”ja täällä rajana on mansikka pellot, jos ei selväksi tullu", nyökkäsin toisella puolen avautuviin peltoihin.
Astelimme suoraan ase pajaan, ja jätin Jackin kokeilemaan erilaisia aseita. Jack palasi kaksi teräisen miekan kanssa, jota olin lähellä erehtyä katanaksi.
”Laita miekka huotraan, ei kannata kulkee ase paljaana kaikkialla", neuvoin. Poika työnsi miekkansa vyöhönsä hämmentyneenä, ja vasta nyt tajusin että hän oli niin väsynyt ettei jaksanut paljoa reagoida.
”Älä huoli, näytän sulle tallin, ja se oli sit siinä. Sitten voit ottaa pikku torkut", naurahdin.
”Kiitos", poika sanoi.
Vein hänet tallille, eikä häntä näyttänyt paljoa huvittavan hevoset. Vein tämän suosiolla Hermeksen mökin eteen, ja sanoin tälle;
”Nukut vielä täällä, mutta kun sinut tunnustetaan et luultavasti ole Hermeen poikia. Silloin vaihdat mökkiä. Toivottavasti autoin jotenkin". Lähdin pois taakse katsomattani, ja tiesin että edessä olisi rankka päivä vielä.

//Anteeks jos hinttasin liikaa > < mutta vedin ainakin koko kierroksen, ois kiva kuulla jackin versio tuosta..? Mutta tietty jatkaakkin saat suoraan tuosta..! Kuitenkin haluun todella tietää mitä jack ajattelee alueen suuruudesta//

Nimi: Meikäläinen

08.12.2018 16:48
~ Jack Free ~

Hän seurasi sitä... olentoa, tyttöä, sisälle ja vilkuili ympärilleen. Olo oli kamala, heikotti, väsytti... Edellisyönä kun ei oltu nukuttu. Ne paskiaiset, Jack ajatteli muistellen nuorisolaitostaan, onkohan tämäkin niiden idea? Saada minut hulluksi jotta minut voitaisiin lähettää jonnekin hullujenhuoneelle? Hän mietti miltei epätoivoisena. Mutta ei, hän lisäsi topakasti, hän ei antaisi helppoa voittoa... Hän pysyisi järjissään...
Okei, okei. Ehkä meni vähän liian pitkälle. Hän ravisteli päätään pikaisesti kuin koira, aivankuin karistaakseen oudot ajatukset päästään. Sitten näkymä ikäänkuin selkeni ja hän taas tajusi missä oli. Univelka aiheutti hänelle epätarkkaavaisuutta ja ajatuksiin uppoutumista.
Hän istahti tuolille ja sai tytön viereensä, vähän kauemmas. Jack kääntyi katsomaan miehiä, joista kumpikin tarkkaili häntä vaiteliaana. Viimein toinen heistä nojautui eteenpäin ja sanoi venyttäen sanojaan mietteliäänä:
“Kas niin…?”
Jack oli hetken vaiti epävarmana, ennenkuin sanahti: “Jack.” Mies oli ilmeisesti odottanut että hän sanoisi nimensä.
Mies nyökkäsi.
“Aivan. Kas niin, Jack. Mistäs olet kotoisin?”
Jack epäröi. Mitä hän voisi oikein vastata? En tiedä? Se ei varmaan riittäisi…
“En tiedä vanhempiani tai oikeastaan sitäkään olenko ylipäätään yhdysvaltalainen. Kaikki on tällä hetkellä epäselvää. Olen kuitenkin asunut aika kauan New Yorkissa, tosin ensin orpokodissa. Nykyisin asun nuorisolaitoksessa…” Hän oli hetken vaiti. Katse kääntyi alakuloisena lattiaan.
Mies nyökäytti päätään pienesti.
“Ymmärrettävää… täysin ymmärrettävää… olet melko vanha”, hän totesi itsekseen, mietteliäänä. Jack nosti katseensa häneen vähän yllättyneenä.
“Olen seitsemäntoista.” 17-vuotias ei ollut mikään vanha ainakaan hänen mielestään.
Mies miltei murahti hänen sanoilleen. “Niin, niin”, hän tokaisi hieman ärsyyntyneenä. “Kyllä sinä puolijumalaksi olet hyvinkin vanha, ainakin kun ajattelee että löysimme sinut vasta nyt.”
Jack rypisti otsaansa. “Mitä oikein selität?” hän huokasi tällä kertaa itse ärsyyntyneenä. Koko homma oli ihan siansaksaa.
Mies huokasi ja käänsi katseensa häneen.
“Kuuntele tarkasti, mitä nyt sanon. En aio montaa kertaa sanoa - ja usko pois, kaikki mitä sanon on totta.” Se oli vaikea uskoa, kun ajatteli mitä muutkin täällä, mitä se poikakin väitti…
Tosin - mikä voima oli saanut sen vesipallon nousemaan ilmaan, jos nyt ajatellaan että kaikki täällä ovat vähän sekoja, jos ajatellaan ettei mitään… sellaista… ihmeellistä ollut olemassa?
Jack puri hampaitaan yhteen turhautuneena tietämättömyydestään.
“Tiedätkö mikä on jumala?”
“Joo”, Jack vastasi. Hän meinasi lisätä sanan perään jotain näsäviisasta, mutta jätti sen kuitenkin äkkiä sikseen. “Tarkoitatko nyt… -”
“Tarkoitan esimerkiksi Zeusta, Poseidonia, Haadesta ynnä muita.”
“Aivan. Niitä kreikkalaisia tai jotain?”
“Niin.”
“Kyllä minä ne tiedän.” Tarinat kreikkalaisista jumalista olivat mielenkiintoisia.
“Et siis tiedä vanhempiasi?” mies tenttasi.
Jack kohautti olkiaan. “En.” Hän ei ymmärtänyt mihin mies tällä kyselyllä pyrki.
“Et tiedä äitiäsi?”
“En.” Häntä alkoi turhauttaa.
“Isääsi?”
“En. En tunne vanhempiani”, hän miltei ärähti. “En isääni, en äitiäni.” Vaikka kuinka kyselet, vastaukseni ei muutu, Jack ajatteli turhautuneena.
Mies nyökkäsi. Taas.
“Aivan. Mikä on sukunimesi?”
Jack empi. Ei hänellä oikeastaan ollut sukunimeä, ja samalla hänellä oli kaksi. “Olen antanut itselleni uuden sukunimen, sillä en tiedä alkuperäistä. Sukunimeni on Free.” Free? Ei pitänyt paikkaansa. Hänen sydämensä oli varattu Annalle…
Anna… Huomaamattaan hän alkoi näprätä korunsa ankkuria. Toivo, uusi alku… toivo oli menetetty jo aikaa sitten.
Yhtäkkiä hän nosti katseensa kattoon silmät kosteina. Ei nyt, ei, ei… Hän sulki silmänsä hetkeksi ja henkäisi. Kaikki oli niin vaikeaa nyt, niin epäselvää…
“Free?” mies toisti nyökäten hitaasti, tarkkaillen samalla Jackia tutkiva ilme kasvoillaan. Jack yritti ryhdistäytyä ja kohtasi miehen katseen itsevarmana - ja samassa käänsi sen alistuneena kohtalolleen takaisin lattiaan.
“Niin. Free…”
“Aivan. Mutta kuuntele nyt tarkasti.” Niin hän oli kyllä koko sen ajan kuunnellutkin kun mies vain jahkaili, hän ajatteli mielessään.
“Kyllä.”
“Kreikkalaiset jumalat, joista jo tiedätkin… he ovat oikeasti olemassa.”
Jack käänsi katseensa mieheen, hitaasti, muttei oikeastaan järin yllättyneenäkään. Pelkkää valetta. “Puhun aivan totta.” Vitut… “Vannon sen.” Jooh… “Mutta niin. Sinulla on vielä paljon opittavaa, mutta tällä hetkellä tärkein asia mikä sinun tulee tietää on se, että olet saapunut puolijumalten leiriin. Sinä olet puolijumala, isäsi tai äitisi on jumala, sinun on turvallisinta pysytellä täällä. Ymmärrätkö?”
“Jooh…”
Jack tuijotti lattiaa. “ - - “... hänellä ei ollut hajuakaan mitä sanoa, joten hän vain toisti, “jooh…”
Hän ei enää tiennyt mihin uskoisi.
Sinänsä, kun ajatteli, miten se poika oli tehnyt temppunsa? Poseidonin poika? Silloin se olisi ymmärrettävää.
Miten tuo tyttö oli tuon näköinen? Se oli varmaan sukua vuohille. Okei, no se olisi aika outoa, mutta no…
Ja kaikki oli täällä jotenkin… vanhanaikaista. Ehkä vähän. Ja ne puheet Raivottarista… Jooh…
Ja Jackin menneisyys… Nyt kun ajatteli, kaikki kävisi paremmin järkeen jos miehen puheet olisivat totta. ADHD, lukihäiriö, paljon ymmärrettävämpään, Jackin vaikeudet…
Vihdoin mies nousi seisomaan. “Mutta aivan, minä olen Kheiron, häntä voit kutsua herra D:ksi. Nyt voit mennä, nähdään illalla.”
“Jooh…” Jack nousi seisomaan. Hän oli jo kääntynyt ja kävellyt muutaman askelen, ennenkuin hän käännähti takaisin päin. “Täälläkö minä siis nyt asun?”
Mies nyökkäsi suopeampana, ilmeisesti Jackaan ei ollut niin ärsyttävä kun hän edes yritti ymmärtää jotain. “Kyllä. Pyydä jotakuta esittelemään leiriä. Saat tietää jumalvanhempasi luultavasti leirinuotiolla, ja silloin mekin tapaamme. Ja ainiin, kun pääset kiertämään leiriä, valitse samalla aseesi.”
“Aseeni…?”
“Aivan. Sinulle kyllä selitetään. Yritä vain etsiä joku kaveri tälle päivälle.” Kuulosti vähän töykeältä, mutta Jack antoi olla. Hän vain nyökkäsi ja lähti sitten ulos.
“Tota joo…”, hän sanahti ulkona epätietoisena. Tyttö kääntyi hänen puoleensa.
“Olen muuten Emily.”
Tyttö oli hyvin nuori, eikä Jack oikein osannut suhtautua häneen. Hän nyökkäsi vähän epätietoinen ilme kasvoillaan. “Minä oon siis Jack.” Tyttö nyökkäsi - ja joo… Jack, Jack, Jack… tyttö ei tietenkään tiennyt hänen nimeään kun Jack oli sen hetkeä aiemmin sanonut.
Se sama poika joka oli sen vesikuplankin nostattanut notkui lähistöllä. Heidän katseensa kohtasivat, ja poika lähti astelemaan lähemmäs.
“Moi”, poika tervehti.
“Moi…”
“Sulle pitää varmaan esitellä paikkoja?” poika kysäisi.
“Joo”, Jack vastasi.

//Lintu, jos haluut jatka tosta, ropee vaiks noi pois tai esittele jackille paikkoi jommallakummalla tai kummallakin tai jtn… voit viiä Emilyn ja Williamin poiski jos haluut, mulle ihan sama^^

Vastaus:

Oisko... 30 kp:ta

Nimi: Lintu

06.12.2018 22:30
~William
Heräsin Apollonin mökistä, tietysti. Haavani näytti olevan parantumaan päin. Jäin katsomaan kattoa, ja vasta sitten tähyilin ympärilleni mökissä. Hyvä, sitä tyttöä ei näkynyt missään. Vieressäni oli lääkärin vaatteisiin pukeutunut poika, hän oli availemassa joitain purkkeja, ja varmaan levittäisi osan haavalleni.
”Huomenta unikeko", tämä sanoi.
”No huomenta”, tuhahdin kun nousin ylös. Katsoin tätä istualteen, ja tämä kääntyi yllättyneenä katsomaan minua. Hän kumartui kylkeni tasolle, ja nosti paitaani sen verran että pääsi levittämään rasvaa.
”Tämä voi sattua, mutta yritä pysyä paikallaan", poika mumisi. Nyökkäsin, ja katsoin kun tämä levitti rasvaa. Kipu säteili ympäri kylkeäni, ja olisin voinut alkaa huutamaan, ellei tämä olisi niin aikaisin tajunnut miten paljon se sattui. Hän otti kätensä pois haavalta, ja jäi tutkimaan minua katseellaan.
”En taidakaan laittaa sitä haavaasi", hän mumisi. Pitelin haavaa kummallakin käsillä, ja olin sikiö asennossa. Minulle oltiin vaihdettu leirin oranssi paita, ja tiesin että se oli ollut tuo samainen poika.
”Ryan, tulisitko tänne" tuo poika huudahti. Poika oli minua päätä pitempi, ja hänellä oli vaalea tukka. Liiankin normaalia Apollonin pojalle. Ryan käveli verhojen välistä, ja katsoi poikaa hämillään, ja sitten minua. Ryanin ilme muuttui huvittuneena.
”Jonathan, hän on melkein vakio asiakkaamme. Ei mitään hätää, hän selviää, vaikka et voisi käyttää kaikkia keinojasi. Olet ollut vasta 3 viikkoa täällä, hän selviää kyllä", Ryan sanoi hyvin huvittuneena. Katsoin häntä hyvin pitkään, mutta käänsin katseeni sitten poispäin. Ryan oli minulle tuttu, hän oli yleensä aina vitsailemassa, ja herättämässä minut. Ryan oli punatukkaiseksi värjätty poika, joka oli lähes yhtä pitkä kuin minä.
”Selvä? Saanko sitten mennä?”, kysyin. Ryan katsoi minua pitkään, kun pidättelin kivun huutoja. Pääsin istumaan kivun seasta.
”mene, mutta varo aukaisemasta haavaasi lisää", Ryan sanoi. Nousin sängyltä, ja olin lähellä kaatua. Katsoin hetken ihmeissäni ympärilleni, mutta sitten sujahdin verhojen seasta käytävälle. Lähdin ulos tuolta, ja lähdin kohti metsää. Siellä oli joki, tiesin että merellä saattaisi olla porukkaa. Olin väärässä, sillä kun pääsin joelle, siellä oli pieni porukka kasa. Tungin heidän ohitsensa, ja näin pojan polvillaan hokevan helvettiä.
”Hei? Oletko kunnossa?” kysyin. Hänen takanaan fauni katsoi hämmentyneenä. Kumarruin pojan eteen, hänen silmänsä olivat kauhusta täynnä. Hän pysähtyi katsomaan minua, ja näytti ettei osannut enää puhua.
”O- olenko hullu?”, tämä kysyi suoraan. Selvästikin hänen suojelijansa oli kertonut kaiken, ja liiankin suoraan.
”Et, rauhoitu, ja nouse ylös", sanoin. Poika nousi horjuen ylös, ja nousin hänen perässään.
”Hyvä, ei mitään hätää, tämä on todellista", sanoin hänen silmiinsä katsoen. Useimmat suojelijat saivat puoliverisen sekoamaan, ja usein minä autoin näitä.
”Hulluko olet?! Eihän kreikan jumalat todellisia ole", hän sanoi. Nyökkäsin hiljaa, ja tajusin vasta oudon näyn taustalla, nais-puolinen satyyri katsoi näkyä ihmeissään, Alex seisoi hänen vieressään, ja mietti jotain.
Tajusin kääntyväni selkä tätä kohti, ja alkamaan nostattamaan vettä hiljalleen.
”He ovat, tiedän, se on hullua, mutta olen poseidonin poika, et ole hullu, eikä ole moni muukaan", sanoin, kun olin luonut ison vesi kuplan eteeni.
”Se on hullua, mutta totta", tuo outo satyyri sanoi.

~Emily
Katsoin kun sama poika jonka olin osittain parantanut, auttoi jotain poikaa ymmärtämään tätä kreikkaa. Tunsin hänen katseensa niskassani, enkä vain osannut pitää suutani vaihteeksi kiinni.
”Se on hullua, mutta totta", sanoin. Lähdin näitä kohti, ja minusta alkoi äkkiä tuntua pieneltä.
”Sinun pitäisi mennä puhumaan Kheironin ja herra D:n kanssa", sanoin, ja otin hänen kädestään kiinni. Poika katsoi minua ihmeissään, ja nosti sitten katseensa muihin.
”En kuule vitut enää välitä, kerran olen jo hullu niin siitä vain", Tämä sanoi. Nyökkäsin, ja lähdin johdattamaan tätä ihmisten läpi. Vasta kun tämä katsoi jalkoihini, hän pysähtyi. Poika veti syvään henkeä, ja peitti suunsa. Pyöräytin silmiäni, mutta sitten vasta tajusin! Eihän poika monta satyyriä ollut edes nähnyt! Tai edes nais puolisia.
”Joo joo, olen tyttö satyyri… Ongelma?”, kysyin tylynä.
”Ei vitut ole enää", hän sanoi. Jatkoin matkaani, enkä enää kysellyt tuolta. Vein hänet talolle, ja koputin oveen niin kovaa kuin osasin. Kheiron avasi oven, ja nyökkäsin poikaan. Kheiron katsoi tätä punnitsien.
”Tulkaa sisään", Kheiron sanoi.

//Tiedän että lyhyt, mutta kokeet, plus en uskolla roolia jackillä silti > < //

Nimi: Meikäläinen

02.12.2018 10:46
//toivottavasti tän stoorin kirosanat ei haittaa...?

~ Jack Free ~

Pelkistetty huone, usein lukittu ovi, vahvistetut ikkunat, ankarat rangaistukset.. Millainen nuori joutui tällaiseen paikkaan? Millainen nuori oli liian paha ansaitakseen tämän?
Tietenkin, tietenkin Jack tiesi ettei kaikki ollut mennyt putkeen. Oli tullut töppäyksiä, mokia ja vähän vakavempiakin juttuja, mutta ei hän mielestään sellaista kuitenkaan ansainnut, paikka oli kuin rangaistuslaitos.
Sitä mainostettiin hyvänä, oikeudenmukaisena kotina nuorille joilla oli ongelmia päihteiden tai elämän kanssa. Se oli kuitenkin täyttä valetta. Sitäpaitsi, ei Jackilla ollut ongelmia elämän suhteen - ei hänellä elämää ollutkaan. Todellisen elämän mahdollisuus oli riistetty häneltä silloin, kun hän oli ollut vielä varmaan kapaloissa.
Miksi? Miten? Minkä takia juuri hän?
Kolme kysymystä. Kolme suurta kysymystä pyörivät alituiseen hänen mielessään. Kuitenkaan niitä ei kannattanut jäädä miettimään, jos ongelmiaan vatvoi liian kauaa, ne muuttuivat todellista kokoaan suuremmiksi ja masensivat vain entisestään. Ei Jack tällaisia asioita niin hirveän usein miettinyt, paitsi silloin kun oli masennuskausi.
Ja nyt oli sellainen päällä, ja harvinaisen rankkakin.
Paikan vartija - se paskalakki idiootti David - oli yllättänyt Jackin karkaamasta. Taas - tai no, ei se ihme ollut, paikka oli hyvin tiukasti valvottu ja oli ihme että hän pääsi edes niin pitkälle.
Tällä kertaa Jack oli melkein onnistunut, hän oli saanut sen madonsyömän vanhan lankun kenolleen aitaa vasten, tuettuna ruokalähetysten mukana tulleilla muovilaatikoilla.
Hän oli päässyt kurkottamaan siihen piikkilankaan joka kulki paksun aidan päällä, ja paksulla oksalla huitoen onnistunut sohimaan sitä tarpeeksi, sen pidikkeitä - ja verkko oli valahtanut metrin säteeltä toiselle puolen aitaa. Käsivoimilla hän sai hitaasti, milli milliltä, hinattua itseään ylemmäs - ja viimein hän sai toisen jalkansa aidan päälle. Juuri kun hän oli nostamassa toisenkin jalkansa aidalle ja hyppäämässä... se hiton aivokääpiö oli iskenyt pedonkyntensä Jackin nilkkaan ja raivoisasti huutaen ja uhkaillen vetänyt Jackin alas.
Lopun saattoikin arvata.
Jack joutui tietenkin oikopäätä viilentelemään tunteitaan eristyshuoneeseen, ensimmäiset puoli tuntia vartijan seurassa ja luultavasti koko loppupäivän nyt sitten yksin.
Ei ollut mitään tekemistä.
Huoneen paljaat seinät olivat valkoiset, puunvärisen sängyn lakanat olivat valkoiset, verhot olivat valkoiset. Sängyn lisäksi huoneessa ei juuri muuta ollutkaan, tämä oli eristyshuone rangaistuksena tuhmille tytöille ja pojille, ei huvitteluhuone. Jackin mielestä huone muistutti jonkinlaisen hullujenhuoneen huonetta, ja no, kyllä hänestäkin varmaan tätä menoa tulisi hullu. Huone oli hyvin tuttu, sillä hän löysi itsensä huoneesta lähes viikottain - keskimäärin nuoret joutuivat oleskelemaan huoneessa kerran kuukaudessa.
Mutta tarkoittiko se sitä että Jack oli toivoton tapaus? Ei, se tarkoitti sitä että aikuiset olivat idiootteja. Hän itse ei tuntenut yhtäkään aikuista joka olisi ymmärtänyt häntä - ja hän todellakin olisi tarvinnut jonkun joka ymmärtäisi. Jack oli oikeastaan nimittäin aika mukava tyyppi, kunhan olosuhteet olivat oikeanlaiset. Tämä paikka vaan oli vain niin masentava ettei kukaan halunnut olla mukava, ja sen huomasi myös nuorisolaitoksen työntekijöistä. Heitä ei todellakaan kiinnostanut miten nuorella meni, vaan heitä tuntui ennemminkin vain turhauttavan miten kaikki hullut lapset täällä olivat vain niin angstaavia, vaikka kuuntelu ja ymmärtäminen kuitenkin kuuluivat heidän työnkuvaansa. Vaan ei, kyllä he palkkansa saivat vaikkeivat ymmärtäneetkään paikan nuorisoa.
Onneksi tämän kaiken pystyi päättämään milloin vain. Se ei tällaisessa vartioidussa ja täysin lukitussa paikassa olisi kovinkaan helppoa, eikäpä Jack sellaista oikeastaan halunnutkaan.

Suurimman osan päivästä hän vain makasi sängyllä tuijotellen valkoista - valkoista, valkoista, valkoista, aina vain valkoista - kattoa ja tuntien hulluuden - hu-hu-hu-hulluuden, hui - lähestyvän vääjäämättömästi.

Kello oli suunnilleen neljä, kun hän havahtui nokosistaan ulkoa kuuluvaan kovaääniseen meluun. Mic vissiin taas remusi.
Michael oli paikan kovanaama, johon eivät mitkään menetelmät tepsineet, hän vain oli gangsta. Tai gängstä, eli jonkinlainen feikki-gangsta.
Hän sulki taas silmänsä yrittäen sulkea ulkopuolisen melun pois.
Mutta - - tuo ei ollut Micin ääni. Tuo oli jonkun vanhemman, keski-ikäisen miehen ääni, ääni jota Jack ei ollut ennen kuullut. Njaa, varmaan vaan uusi vartija.
Tai ehkei sittenkään... hetken ääniä kuunnellen hän saattoi erottaa johtajan, kahden vartijan ja uuden äänen ilmeisestikin kinastelevan jossain asiassa.
"Minun täytyy saada tavata hänet. Yrittäkää ymmärtää, hän on suuressa vaarassa."
"Ei valitettavasti vieraita hänelle tänä iltana, minä sanoin jo."
"Teidän täytyy nyt poistua." - ääni oli uhkaava ja kuului mitä ilmeisimmin jollekulle vartijalle.
"Ei, minun täytyy tavata hänet." - vieras ääni.
"Tulkaa huomenna uudelleen." - johtajan, sen vanhan kääkän ääni oli täynnä tuskastumista tilannetta kohtaan.
"Mut - -"
"Olkaa niin ystävällinen."
"Huomenna on ehkä liian myöhäistä! Minun täytyy tavata hänet nyt!"
Jack kuunteli keskustelua mielenkiinnolla ja hiipi lähemmäs ovea.
"Hän varmaankin elää vielä huomenna." - ääni oli ivallinen ja täynnä itserakkautta, se kuului selvästi yhdelle vartijoista, ja saattoi arvatakin, kenelle. Danielilla oli lyhyt pinna ja vittumainen luonne.
"Ei se ole niin varmaa. Hm, voisin sanoa jopa ettet sinäkään elä tuolla asenteella kauaa." - ha ha, vieras laittoi luun kurkkuun sille paskapäälle. Entistä kiinnostuneempana kuulemastaan Jack alkoi huomaamattaan sormeilla ovenkahvaa. Yksi ADHD:n huonoista puolista; rauhattomuus.
" - - ", vartijanpösilö ei aluksi saanut muuta aikaiseksi kuin epäuskoisia äännähdyksiä. "Uhkailetko sinä?" hän viimein älähti uskomatta sanojaan. Jack saattoi miltei nähdä sielunsa silmin vieraan miehen myhäilevän salaa itsekseen tyytyväisenä.
"En tietenkään. Se oli vain ystävällismielinen varoitus..."
Johtaja halusi ilmeisesti säilyttää edes jonkinlaisen rauhan porukassa ja keskeytti jo alkaneen kinastelun alkuunsa sanomalla:
"Voimme välittää viestin pojalle. Ette kuitenkaan voi nyt tavata häntä, pahoittelen.”
Kenet vieras mies halusi tavata? Poika, joka ei nyt saanut tavata ketään? Se koskisi luultavasti jotakuta eristyshuoneeseen joutunutta. Eristyshuoneita oli kuusi, paikan suunnilleen kolmestakymmenestä nuoresta Mic ja Jack käyttivät niitä ahkerimmin. Nytkin luultavasti Mic oli jossakussa eristyshuoneessa, joten mies luultavasti halusi tavata jommankumman heistä.
Mutta miksi?
Miehen ääni vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. “Hyvä - hyvä on, ellei mitään muuta mahdollisuutta ole…?”
“Ei ole.”
“Sanokaa hänelle että pakkaa kaiken tärkeän laukkuun. Sanokaa myös että hän lähtee - tai oikeammin, sanokaa vain että pakkaa kaiken tärkeän ja jättää kaiken mahdollisen ylimääräisen pois.”
Lähtee? Pääsisikö joku pois? Sydän Jackin rinnassa alkoi tykyttää kuin hullu. Oliko hänelläkin mahdollisuus päästä pois täältä? Hän peruutti hitaasti lähemmäs sänkyään ja istahti sille yrittäen aiheuttaa mahdollisimman vähän melua. Vain jouset narahtivat kerran. Hän pääsi turvallisesti ja huomiota herättämättä takaisin sängylle, mutta nukkua hän ei aikonut.
Oli liian paljon mietittävää. Pääsisikö joku pois? Kuka, miksi ja milloin? Jälleen kolme suurta kysymystä pyörivät hänen mielessään. Niitä vatvoen hän viimein torkahti, ja heräsi tunteja myöhemmin jonkun rymistellessä ovea.

“Jack! Jack Brown!”
Jack pomppasi ylös sängystä juuri kun ovi tempaistiin kovalla kolinalla auki. Fred, eräs työntekijöistä, jäi seisomaan ovenpieleen kädessään tarjotin, tyypillinen tympeä ilme vastenmielisillä kasvoillaan.
Jack seisahtui sängyn viereen epäröiden. Hän oli töppäillyt ihan tarpeeksi, ja muutenkin… Fredissä oli jotain pelottavaa. “Niin?” hän kysyi varovaisesti.
“Iltapalasi”, mies murahti. Mahtavaa. Tuon körilään kanssa hän siis sai tällä kertaa syödä…
“Kiitos”, Jack kuitenkin vastasi ja ojensi kätensä saadakseen tarjottimen. Fred ei kuitenkaan tehnyt elettäkään antaakseen sitä hänelle vaan mulkoili nuorukaista vain ‘olisitpa-sinäkin-jo-kuollut-ipana’-katseellaan. Jack odotti katse täynnä epäluuloa, ja viimein mies tyrkkäsi sen hänelle. Oli vähällä ettei maitolasi kipannut nurin.
“Kuuntelepa nyt tarkkaan, poika.” Mies nosti sormensa tanaan ja osoitti Jackia rintaan. “Kuuntelepa nyt oikein tarkkaan, poika…”
Ei, ei ei… Jack nielaisi. Tuon äänensävyn hän tunsi.
“Temppusi oli viimeinen pisara. Pakkaa vaatteesi, lähdet huomenna Black Treehen.”
Tuo oli taas vain uhkailua. Black Tree, eivät ne häntä oikeasti voineet sinne lähettää, siellä olivat ne kaikki hyvin ongelmalliset, toivottomat nuoret… ei häntä sinne voitu lähettää…
Black Tree, Black House tai Black Death oli ‘lempinimi’ eräälle nuorisolaitokselle, joka oli seuraava aste ennen nuorisovankilaa, mikäli niin voitiin sanoa. Paikassa oli ehkä kymmenisen erittäin ongelmallista nuorta, jotka olivat käyttäneet huumeita, viillelleet, yrittäneet itsemurhia, hakanneet muita vakavasti, varastelleet vaikka mitä… sellainen oli aika normaalia paikassa jossa Jack oli, mutta Black Housen asukkaiden kohdalla kaikki oli vakavampaa. Paljon vakavampaa. Siellä oli myös useita vankeuteen tuomittuja jotka viettivät ensimmäiset kuukaudet tai vuodet vankeusrangaistuksestaan nuorisolaitoksessa. Paikka oli saanut synkän maineen, kehuttiin jopa että siellä kummitteli kaikkien paikassa kiduttamalla tapettujen nuorisorikollisten henget. Hyi helvetti mikä paikka.
Jackin onni oli, että paikkaan täytyi olla korkean viranomaistahon määräys potilaan lähettämiseksi sinne, eikä hänelle toivottavasti ainakaan sellaista määräystä oltu tehty.
Tai mistä sitä tiesi… Mutta niin hän ainakin uskoi.
Nyt piti kuitenkin ainakin esittää mahdollisimman katuvaista jotta osakkeet parantuisivat Fredin silmissä.
“Anteeksi… olen pahoillani, minä tiedän, en halua sinne…” oli vastenmielistä esittää katuvaista ihmiselle jota inhosi. “Eikä siellä saa harrastaa mitään ja - ja - - “
Fredin kasvoilla kävi ylimielinen hymy. “Se ei ole minun ongelmani. Pakkaa tavarasi.”
Mies kääntyi. Oven kolahdus ja lukon laksahdus hänen mentyään oli aika lopullinen… Kuin kuoleman enne.
Jack kaatui sängylle ja sulki silmänsä perin pohjin hermostuneena.
Yleensä, kun jollekulle uhkailtiin, se ei ollut niin… varman oloista. Uhkailijan nyrpeydestä huomasi usein, ettei se ollut totta. Työntekijät olivat riemuissaan saadessaan lähettää nuoren pois - he eivät nauttineet skidien olemassaolosta siellä.
Vaikka uhkailu oli yleistä, siitä todellakin huomasi jos juttu oli valetta - siitä ettei työntekijä ollut kuitenkaan tyytyväinen. Fred oli ollut lähes voitonriemuinen.
Fred ei osannut näytellä…

Se ei saanut olla totta.
Jack makasi hereillä vielä kahden aikaan yöllä. Hän oli pakannut vähän omaisuutensa ja istui sängyn laidalla yhden repun kanssa.
‘Pieni omaisuus’ käsitti tarkalleen kaksi t-paitaa, kahdet farkut, yhdet kollegehousut, neljä paria sukkia, alusvaatteita, kaksi hupparia ja muutamia ulkovaatteita. Vaatteista puolet oli jo hänen päällään.
Sen lisäksi hänellä oli ketjun päässä roikkuva hopeinen ankkuri, hopeanvärinen nuottiavain ja hopeoitu salamanmuotoinen koriste kaulassaan. Se ei ollut rippilahja. Se oli lahja Annalta, orpokodin samanikäiseltä kauniilta tytöltä. Anna… Anna oli ollut orpokodissa samaan aikaan kuin Jack. Anna oli eloisa, nauravainen ja huumorintajuinen…, ja Jack oli aivan rakastunut häneen, ja tunteet olivat myös samanhenkiset. Ilman Jackin töppäilyjä… ilman niitä kaikkia mokia… he luultavasti olisivat nyt yhdessä.
Jack ja Anna viettivät usein aikaa yhdessä, ja kummankin sydän taisi murtua kun… kun Jackille kerrottiin että hänen piti lähteä. Anna antoi pojalle jäähyväislahjaksi miltei aitoa hopeaa olevan korun jossa roikkui aito hopeinen ankkuri. Se viestitti toivoa ja uutta alkua, ja Jack rakasti sydämestään lahjaa. Se oli hänen tärkein omaisuutensa.
Salaman hän oli saanut toiselta hyvältä kaveriltaan orpokodista, Edwardilta. Koru kuvasti sitä kuinka Jack oli kuin kirkas, välähtävä, raivoisa… jokin. Ystävyyden voima? Kuulosti lapselliselta, mutta olkoon.
Nuottiavaimella oli samanlainen tarina kuin kahdella muullakin koristeella. Sen hän oli saanut Billiltä, parhaalta ystävältään, kuvastamaan Jackin rakastamaa tanssia. Bill ei ollut keksinyt tanssia kuvastavaa symbolia, joten nuottiavain oli ollut toiseksi paras vaihtoehto.
Nyt Jack irrotti korun kaulastaan ja piteli sitä käsissään muistellen menneitä.
Kolmikko oli ollut… ainoa minkä vuoksi hän oli siihen aikaan jaksanut yrittää.
Pieni kyynel vierähti salaa hänen poskelleen. Yhtäkkiä ovi avautui, ja hän kirosi hiljaa ja sujautti korun taskuunsa. Joku työntekijöistä oli ilmeisesti tullut - - tuo ei kyllänäyttänyt keneltäkään tutulta. Jack yritti kätkeä pelonsekaisen hämmennyksensä, kun oven raosta kurkisti musta hiustupsu. Sitä seurasi ruskettunut, juovainen iho, sen perässä vihreät silmät, rujo käkkyrä parta, lihaksikas vartalo, oranssi paita, lyhyet jalat ja - nuija?
Ihan tosi. Hahmon tullessa esiin hän näki rotevan, lyhyen lihaksikkaan miehen joka kantoi nuijaa. Mitä ihm - - ?
“Mitä helvet… - - “ Jackin lause keskeytyi kun mies sohaisi kiireesti kädellään ja ärähti päälle:
“Oletko pakannut?”
Jack ei ensin saanut sanaa suustaan. Vahingossa hän sattui vilkaisemaan reppuaan nopeasti, ja mies murahti, vissiin hyväksyvästi.
“Hienoa. Mennään, meillä on kiire. Raivottaret ovat haistaneet sinut jo, ja on onni että me löysimme sinut ennenkuin he.” Sanojensa lomassa mies harppasi eteenpäin, otti toiseen, nuijaa kontavaan käteensä Jackin repun ja toiseen hän kahmaisi puolet Jackin kädestä. Jack oli aivan liian hämmentynyt vastustellakseen ensimmäisen kymmenen sekunnin aikana, jolloin he olivat päässeet jo puoliväliin eteistiloihin johtavaa käytävää.
“Mitä… Minne olet viemässä minua? Päästä irti, osaan itsekin kävellä!”
Mies ei ottanut sanoja kuuleviin korviinsa vaan jatkoi harppomista.
“Meillä on kiire. On ihme että olet noin vanha ja vielä elossa. Sinulla on vissiin ollut hyvä turvapaikka… vaikka en kyllä usko että sellaiset niin hyvin tepsivätkään.”
“Raivottaret? Turvapaikka? Mitä ihmettä höpiset?” ...Oletko ihan seko??... Oli varmaan onni että hän piti viimeisen asian ihan vain ajatuksena.
“Nyt ei ole aikaa. Meidän täytyy mennä leiriin, siellä sinulle selitetään kaikki.” He pysähtyivät oven eteen ja mies ryhtyi näpelöimään niitä varmaan kymmentä miljoonaa turvalukkoa päästäen viimein irti nuorukaisen kädestä. Jackin päässä pyörivät miljoonat ajatukset. Raivottaret? Kuka tuo mies oli? Oliko hän vähän seko? Miksi kukaan ei ollut pysäyttänyt heitä, eivätkö valvontakamerat toimineet?
Jack ei ehtinyt edes vastustella ennenkuin lukot olivat auki ja mies oli kiskaissut hänetkin mukaan ulos.
He harppoivat suoraan päin porttia kenenkään estämättä. Mitä ihmettä tämä oli?? Jackin hidastelu- ja rimpuiluyritykset eivät auttaneet, mies ei tuntunut edes huomaavan heitä.
Kymmenen minuutin kuluttua he olivat ulkona. Mies pisti juoksuksi kiskoen Jackia perässään, ja viimein hän pysähtyi vetämään henkeä erään sillan kupeeseen.
“Minulla olisi varmaan vähän selitettävää”, mies huokaisi viimein ja käänsi väsähtäneet silmänsä Jackiin.

Reiluun kymmeneen minuuttiin puhumista mahtui aika monta valetta. Sen Jack oli toki aiemminkin huomannut, mutta nyt juttu meni kyllä yli. Mies oli ihan tärähtänyt.
Hän sanoi ettei Jack ollut normaali, ettei hän ollut ihminen. Hän oli kuulemma puoliverinen.
Jaahas. No, ei siinä mitään, tokihan hän oli aina tiennyt että oli avaruusolion ja mutantin risteytymä. Ihan perussälää… next lie, please…
Mies sanoi, että hän oli hyvin vahva.
Vahva, vai? Salaa mielessään hän vilkaisi käsivartensa lihaksiaan. Voi, kyllä niitä vahvempiakin on…
Jack heitti koko jutun ihan läskiksi, sillä oli täysin varma että mies oli hullu ja valehteli hänelle.
Sitten mies alkoi höpistä joistain Raivottarista.
Raivotar? Uu, kuumia, äkkipikaisia daameja vai? Jack nauroi sisäisesti touhulle.
“Meillä on kiire. Raivottaret ovat jo haistaneet sinut, meidän täytyy mahdollisimman nopeasti päästä leiriin.” Leiriin? Soturikissaleiriinkö, hahah? “En pärjäisi yksin heitä vastaan eikä sinulla ole asetta.” Asetta? Tämä alkoi mennä jo vähän… oudoksi, pelottavaksikin. Sitten mies selitti ADHD:sta. Mistä mies tiesi että hänellä oli sellainen?
“Älä huoli. Menemme paikkaan, jossa on monia muita kaltaisiasi. Useilla on ADHD tai lukihäriö, joillakuilla sekä että. ADHD:ssa ei ole mitään pahaa. Se vain takaa sinulle erinomaiset, alkukantaiset soturinrefleksisi. Lukihäiriökään ei ole epänormaalia kaltaisillesi” - kaltaisellesi? - “puoliveriselle. Aivosi eivät ole tottuneet lukemaan tätä tekstiä mitä täällä on.” Niin, niin… aika kiinnostavaa, kun ajattelee. Jack sai vastauksia moniin asioihin - vaikkei mies totta puhunutkaan. Sitten mies alkoi selittämään jumalista. Joo, niistä Jack tiesi. Poseidon, Haades, Juno, Zeus, Afrodite ynnä muita. Ne olivat cooleja… mutta tarua. Ja sitten mies sanoi:
“Jack. Sinun isäsi tai äitisi on jumala. Olet puolijumala, ja luulen että olet hyvin vahvan jumalan tai jumalattaren poika. Tule, meidän täytyy lähteä. Puoliveristen leiriin…”
Jack sulki silmänsä. Tämä meni vähän överiksi…

Jack ei pystynyt hidastelemaan, kun mies juoksi ja veti häntä perässään.

//mie en muista millanen se on se ku mennää sinne leiriin joten skippaan ny siihen joelle. Tosin en muista millanen sekään oli xD

Joen toisella puolella odotti kaikennäköistä väkeä. Jackia rupesi yllättäen huomaamaan - mitä helvettiä tämä touhu oli? Oliko hän tullut hulluksi?
Hän sulki silmänsä ja yritti rauhoittua, stressistä tämä johtui. Unta tämä vain oli… kun hän avasi silmänsä, kaikki oli ennallaan. Mies hänen vieressään hymyili rohkaisevasti.
“Mennään”, mies sanahti hiljaa ja lähti vetämään Jackia perässään. Jack kuitenkin irrottautui ja astahti taaksepäin, hän harkitsi mitä tekisi. A) hän lähtisi juoksemaan. Ja kovaa. B) hän myöntäisi olevansa hullu ja hukuttautuisi jokeen. C) hän vain olisi ja katsoisi miten asiat menisivät.
Hän ei tiennyt mitä valita.
Mies lähti taas hinaamaan häntä yli… ja Jack molskahti veteen. Hän oli vähällä kaatua, mutta onnekseen hänen tasapainonsa ei nyt pettänyt. Jack sulki silmänsä ja lähti kahlaamaan täydellisen hermostuneena eteenpäin. Rannallakin hän oli vähällä tuuskahtaa nenälleen. Mies ohjasi hänet porukan eteen, ja Jack avasi silmänsä ja silmäili porukkaa nyt… kyllästyneesti. Hän oli hullu. Olisi se pitänyt arvata…
“Mitä helvettiä”, hän sadatteli hiljaa. Oli vähästä kiinni ettei hän silkasta turhautumisesta kaatunut polvilleen ja alkanut kiroilla kuin viimeistä päivää.
Häntä väsytti jumalattomasti, hän oli luultavasti hullu ja ties minkä oliojoukon saartamana. “Mitä helvettiä…”, hän lisäsi hiljaa ja pudottautui hitaasti lepokyykkyyn jääden tuijottamaan maata epävarman epätietoisena toistellen vain muutaman kerran sitä samaa lausetta. “Mitä helvettiä?”

//joo vähä outo stoori ja vielä oudompi lopetus xD. Olisin kiitollinen jos joku jatkais tästä ja autohittais Jackia tekee jotai mitä pitää ^^. Ite oon siis lukenu vaaOlympoksen sankarit joskus ja siitäkin on aikaa, en hirveesti tiiä tosta leiristä mitää ^^. Toivonmukaan tää tarina on hyvä :D

Vastaus:

Juu, ei kiroilu haittaa > < jokainenhan lukee omalla vastuulla, niin kuin säännöissä sanotaan..! 50 kp:ta. Ei virheitä, ja pituus, ja juoni... huh huh

Nimi: Pelkotuoksu

01.12.2018 15:21
Aurora Flowermorning

Istuin pojan kanssa taxissa, odotin kuumeisesti, että hän heräisi, mutta mitään ei tapahtunut. Taxikuski yritti rauhoitella minua, mutta huoli pojasta myllersi sisälläni, kuin loputon kyyneltenaalto. Lopulta kuulin liikehdintää ja käännähdin nopeasti. Irrotin turvavyöni ja säntäsin pojan luo, jonka haavan päällä olleet lehdet putoilivat hänen nostaessa päätään.
"Minne menemme?" hän kähisi.
"Ei hätää, pian saat apua", yritin vaikuttaa rauhalliselta, mutta poika selvästi huomasi hätäännykseni.

Lopulta taxi kaartoi kotini eteen, ja poika nosti päätään. Pidin hänestä kiinni, kun taxikuski avasi taxin oven, ja lähdin suorastaan "taluttamaan" häntä talon ovelle.

Poika oli saanut apua, mutta ajatukseni ryntäilivät siltikin sinne tänne. En pystynyt keskittymään edes kirjaan, joka oli nenäni edessä. *Haluan tutustua hänen kanssaan...Mutta en uskalla...*
Hetken mietittyäni keräsin rohkeuteni ja nousin seisomaan. Jätin kirjan maahan ja lähdin kävelemään kohti huonetta, jossa William olisi. Saavuin ovelle ja hengitin rauhallisesti.
"Pystyn siihen", kuiskasin itselleni ja avasin oven.
Oven takana oli vuode, ja poika istui sillä. Hän katsoi minua, ehkä hieman ihmeissään yhtäkkisestä tulostani.
"Hei...?" kuiskasin hiljaisesti, en uskonut, että poika edes oli kuullut, mitä sanoin.
Hän kuitenkin nyökkäsi. "Kuka olet?"
"O-olen Aurora", nyökkäsin pojalle "entä sinä?"
"Olen William, hauska tavata." William ojensi kättään minua kohti.
Ojensin käteni, ja puristin pojan lämmintä kättä.

//William?
//Sori, saattaa ollä tönkköö ja lyhyt.

Nimi: Lintu

20.11.2018 13:47
Emily~

Istahdin puu jakkaralle, ja katsoin tulta varoen. Vieressäni istuva Alex katsoi minua ihmeissään, mutta päätti olla selvästi piittaamatta.
"Bäää! Anteeksi että olen myöhässä", Dean sanoi.
Muut alkoivat laulaa jotain laulua, kun minä jäin katsomaan kuinka Dean soitti kitaraansa, kuin se olisi maailman helpoin asia nyt. Katselin luontoa takanamme, ja nuotiota joka loimusi. Aikaa oli kulunut selvästi, kun alkoi laulu joka kiinnitti huomioni. Sanat olivat englantia, ja ne kertoivat jumalista. Vieressäni oleva Alex nousi, ja alkoi laulamaan
"Oh oh.. The man i call dad, i never has saw him, and then cames mom. I know i losted him, in the fire, my sister left me, i don't know why, always all leave me, i never know why. Oh noo.. Now i'm, always helping poseidon's boy.. And i know, i can't get away from here".
Katsoin tuota poikaa, kun muut jatkoivat laulua.
Viimein kun laulu läheni loppuaan, Dean lauloi : "I don't care who my parents might be, as long as you are here with me".
Hänen äänensä sopi hyvin lauluun, ja olisin voinut kuunnella lisääkin.
Dean laski kitaransa, ja huusi: "Ennen kuin puolet Hermeen mökistä karkaa..! Ryhmähali!!", Dean huudahti.
Katsoin kun puolet noista huokaisi, ja lähti antamaan tälle halia. Vieressäni oleva satyyri nousi, ja lähti haliin mukaan. Menin pienimmästä päästä halaamaan noita, ja käännyin sitten pois. Porukkaa lipoi pois paikalta, ja olin jo vähän matkan päässä, tuttu ääni takanani kysyi.
"Hei Emily! Miten meni herra D:n kanssa?", hän kysyi.
"Ihan hyvin..", sanoin omissa mietteissäni.
"Eivätkö monet ole tosissaan nähneet Pan suurta?", mutisin.
"Ei, ei tuhanteen vuoteen", Dean sanoi.
Nyökkäsin, ja katsoin metsää.
"Onko minun pakko nukkua siellä mökki höpperössä? Kyllä.. Tiedän.. Ulkona on vaarallista, mutta.. Se ei tunnu luontevalta", sanoin.
Vastaus oli jo niin normaali, ja olin jo arvannut sen.
"Ei, nuku sisällä", Dean huokaisi.
"Osaat siis soittaa kitaraa, ja pan huilua?", kysyin epävarmana.
"Ai.. Siis kyllä", Dean sanoi.
Katsoin tämän kitaraansa, jossa oli rautainen pohja.
"Miksi sen pohja on rautaa?", Kysyin.
"Mätkin sillä hirviöitä", Dean naurahti.
Nyökkäsin tälle, ja katselin puita.
"Menen nukkumaan, öitä", sanoin enemmän kuin omissa maailmoissani.
En kuullut vastasiko Dean koskaan, sillä luonnon äänet valtasivat mieleni. Linnut lauloivat, oksat heiluivat, tuuli ulisi, nurmikko heilui, kaiken tämän, pystyin kuulemaan. Kuljin palvelusväen talolle, ja oli varmaan millistä kiinni, etten olisi kaatunut toisen satyyrin syliin. Enemmän kyllä olin jo hänen sylissään, kun katsoin tätä silmiin. Hänen silmänsä olivat siniset, ja tukkansa musta.
"Anteeksi Alex! Mietin vain kun niin paljon on tekeillä, ja en huomannut sinua ja...", sanoin katsettani muualle hakien.
"Ymmärrän hyvin", tämä naurahti.
Alex nosti minut taas sorkilleni, ja puristin avaimiani kädessäni.
"Niin? Olet Deanin kaveri", Alex tavallaan kysyi.
"Aa, siis, tavallaan?", sanoin.
"On hyvä että joku opastaa uusia satyyreita", tämä hymyili.
Nyökkäsin vain, ja katsoin maata.
"Se.. Poseidonin poika.. Mitä hänelle oli käynyt?", kysyin.
"Karkasi", Alex sanoi.
"Emily, sinun on nyt parasta mennä nukkumaan, tänään on ollut rankka päivä", Dean sanoi.
Dean oli kävellyt luoksemme ilman että huomasin, ja nyt tämä seisoi vieressämme.
"Ai.. Tietty?", sanoin.
Käännyin pois, ja kuulin kun kaksikko jäi puhumaan.

Hyppäsin sängylle, ja jäin katsomaan kattoa. Paljon ajatuksia sinkoili päässäni, enkä tiennyt mitä tehdä. Loppujen lopuksi olin nukahtanut sänkyyn kerälle, ja heräsin vasta aamulla samasta paikasta.


Nimi: Firefly

19.11.2018 12:07
Dean Brightmore

Dean oli kuunnellut Emilyn ja leirin johtajan keskustelua, kunnes viininjumala yskäisi merkitsevästi Deania kohti. Silloin hän muisti, että hänen piti mennä valvomaan iltanuotiota. Hän pahoitellen riensi huoneeseensa, haki pienen kitaransa, ja riensi kohti iltanuotiopaikkaa, jättäen pienen satyyrin vielä puhumaan viininjumalan kanssa.
Dean ei voinut vieläkään uskoa, että Emily oli ollut herra Panin opetuksessa. Se oli jotain mitä hän oli kuvitellut mahdottomaksi...herra Pania ei oltu nähty vuosituhansiin. Hän olisi voinut olla tyttösatyyrille todella kateellinen. Hän olisi voinut kadehtia häntä siksi, että noin pieni ja heikko satyyrityttö oli tavannut hänen esikuvansa, ja hänellä oli selväsi jotain jumalalta opittuja voimia. Mutta Dean ei ollut kateellinen. Hän ihaili pientä satyyria. Hänestä oli upeaa, että Emilyn kaltaisilla hyvillä, luontoa rakastavilla persoonilla oli tuollaisia etuoikeuksia. Ja Dean tiesi, ettei hän itse olisi sopiva henkilö kyseisten voimien kantamiseen. Hän tekisi jotain väärin. Hän on vain Dean. Pieni, merkityksetön satyyrikili. Mitä hän muka voisi maailman eteen tehdä, muuta kuin kasvattaa pieniä Gibraltarin kohokkeja huoneessaan? Parempi ettei valtaa annettaisi hänen kaltaistensa surkimusten sorkkiin.

Dean loikki amfiteatterin ohi, ja näki pian loimuavan leirinuotion tulen. Sen ympärillä puolijumalat istuivat puupölkyillä paistaen makkaraa ja keskustellen.
Iltanuotion vetäminen oli ollut hänen hommansa jo pitkän aikaa.


*********(skippaan aikaa iltanuotion puoliväliin)******

Dean istui puupölkyllä katsellen rauhalliseti leimuavaa tulta tumman, pilvisen iltataivaan alla. Kello oli jo puoli yhdeksän, ja puolijumalten olisi palattava mökkeihinsä puolen tunnin kuluttua. Satyyri soitti kitarallaan rauhallista sävelmää. Puolijumalat joivat limua ja lauloivat kappaleiden mukana. Yksi leirin perinteisistä kappaleista mitä puolijumalat olivat itse keksineet ja mitä he yhdessä lauloivat, oli sellainen missä he haukkuivat yhdessä jumalvanhempiaan.
Laulun peruskulku meni näin. Jokainen lauloi kertosäettä, ja kertosäkeiden välissä yksi nousi seisomaan ja kertoi laulaen ongelmistaan. Eiväthän kaikki hyviä laulajia olleet, mutta leirissä kaikki ovat ystäviä, eikä kukaan välittänyt. Kaikki pitivät hauskaa yhdessä.
Laulun lopussa Dean lauloi aina englanniksi: "I don't care who my parents might be, as long as you are here with me." Tämä tarkoitti, ettei heitä kiinnostanut ketkä heidän vanhempansa olivat, niin kauan kuin heillä oli toisensa. Deanin laulettua sen, kaikki toistivat sanat. Iltanuotion vetäjän kuului aina laulaa nämä päätössanat. Iltanuotio päättyi ryhmähaliin, mistä kaikki eivät pitäneet, mutta minkä Dean vaati heiltä joka kerta.

Puolijumalten lähtiessä kulkemaan kohti mökkejään, Dean huomasi Emilyn istuvan yhdellä puupölkyllä. Satyyri asteli hänen luokseen, kitara kainalossaan.
"Hei Emily! Miten meni herra D:n kanssa?"

//Emily??

Vastaus:

On jotenkin niin kiintosaa miten kuvailet Dean paran ajatuksia 15? Kp:ta

Nimi: Lintu

16.11.2018 20:51
Emily

"Miten kautta Olympoksen sinä tuon teit!?!?", Deanin huuto kaikui mielessäni.
Tunsin jokaisen katseen nahassani, kun en enää pystynyt nousemaan. Pysyin polvilleni, enkä katsonut muuta kuin paranevaa poikaa. Kaikki pysyivät hiljaa, ja tunsin Deanin lähestyvän minua. Dean katsoi minua, ja nosti minut jaloilleni. Dean laittoi kätensä kainalosta, puoliksi nostaen, ja puoliksi antaen minun kävellä. Dean kävelytti minut muiden ohi, ja tuntui tajuavan kuinka paljon se vei voimistani. Lyyhistyin maahan, ja Dean katsoi minua enemmän huolissaan. Hän nosti minut syliinsä, ja siinä meni tajuni.

Heräsin lämpimän peiton alta, joku oli peitellyt minut sänkyyni. Minun ei olisi ihmetyttänyt, vaikka Dean minut olisi siihen laittanut. Valot olivat pois päältä, ja kuulin jotain soittoa käytävältä. Nousin, ja lähdin horjumaan eteenpäin. Maa allani sattui sorkkiani, ne olivat niin hellät. Napsautin valot päälle, ja näin pari penkkiä, sängyn, ja ikkunan. Kaikki mikä oli mahdollista oli puuta, ja se lämmitti sydäntäni. Kuitenkin tunsin kurkussani painon, ja lähdin käytävälle. Huomasin vasta nytten valkoisen, hyvin kevyen mekon päälläni, joka sopi minulle yllättävän hyvin. Edessäni oli Dean, joka soitti pan huiluaan. Kappale oli kaunis, ja hellä, joka muistutti minua kaukaisesti jostain. Hymyilin tälle, ja tämä lopetti soittonsa siihen.
"Emily? Oletko kunnossa", Dean kysyi.
"Kyllä, vain väsynyt", sanoin.
Katsoin tämän huiluaan, kunnes kuulin askelia käytävällä. Käännyin katsomaan, ja näin Dionysoksen katsovan minua.
"Deen Birgch, ja Empusa Grönesöne", Dionysos sanoi.
"Herra D, nimeni on-",
"Älä korjaile minua", Dionysos keskeytti.
"Meidän täytyy puhua Emminy", herra D sanoi.
Dean ei tuntunut liikahtavakkaan, kun kävelin tuon jumalan luo.

"Istu alas", Dionysos sanoi.
Olimme hänen työ huoneessaan, ja hänellä oli coca cola light kädessään. Kheiron oli pöydän ääressä, ja kumpikin oli valmiina kuuntelemaan. Istuin penkille, ja katsoin näitä.
"Tunnetko Panin? Tai oletko nähnyt häntä?", Kheiron kysyi.
"Kyllä.. Ja olen ollut Pan suuren opissa", sanoin.
Kheiron katsoi minua, kuin olisin menu, jossa olisi liian monta annosta en chilloja.
"Mitä muistat siitä?", Dionysos katsoi minua, kuin tätä oikeasti saattaisi kiinnostaa.
"Että meidän pitäisi yrittää aina niin kovaa kuin voimme", Sanoin.

Keskustelu jatkui normaalisti sitä luokkaa, kunnes pääsin lähtemään. Ilta oli jo pitkällä, ja lähdin iltanuolle.

//lyhyt mutta en keksiny muuta..//

Nimi: Firefly

16.11.2018 12:50
Dean Brightmore

Kun valo himmeni Emilyn silmistä, ja ilmestys oli ohi, Dean jäi silmät suurina tuijottamaan Emilyä.
"Miten kautta Olympoksen sinä tuon teit!?!?" Hän huudahti, mutta sitten tunsi Kheironin käden olkapäällään. Dean säpsähti kosketuksesta ja kääntyi katsomaan herra Kheironia. Tämä nyökkäsi satyyrille, hieman vakavana. Dean ymmärsi heti. Hän meni Emilyn luo, otti tämän hartioista kiinni, ja talutti tätä kohti palvelisväen taloa. Mutta tämä yllättävä tilanne oli vienyt pienen satyyrin voimat, eikä tämä jaksanut kävellä (?) joten Dean nosti tämän syliinsä ja kantoi sisälle. Hän nappasi aulan nymfiltä avaimet, ja vei Emilyn huoneeseen 4, ja laski tämän sängylle. Pieni satyyri oli jo nukahtanut, joten Dean peitteli tämän varovaisesti, käveli ovelle, sammutti valot ja sulki oven perässään, palaten aulaan. Alex- niminen satyyri tuli aulassa vastaan.
"Pojan tulehtunut haava ..", tämä aloitti hämmentyneenä, mutta Dean nosti kättään keskeyttääkseen. Hän oli jo aistinut siinä hetkessä auran. Se oli kuin tuulahdus puhtaan luonnon tuoksua, jota hän ei ollut tuntenut vuosiin.
Emily oli varmasti tavannut joskus herra Panin...siitä Dean oli varma. Mutta nyt ei ollut aikaa sitä miettiä. Pieni satyyri nukkui nyt, ja Poseidonin poika oli sairastuvassa parantumassa.

Dean kaivoi hupparinsa taskusta avaimet, ja avasi huoneen nro 28 oven. Hän heitti hupparinsa ja avaimensa sängylle, ja nappasi kastelukannun ikkunan viereltä. Hän kasteli ensin punaisen keijunliljan. Niitä löytyi ainoastaan Etelä-Aasiasta. Punaisen kukan löytämiseen hän miltei uhrasi sorkkansa matkallaan. Seuraavaksi hän kasteli pienellä vesimäärällä Gibraltarin kohokit. Sitten hieman enemmän vettä Julietinruusuille. Niitä ei kasvanut enää luonnonvaraisina. Sen taimen hänen äitinsä oli hänelle antanut. Vaalea ruusu oli hänelle hyvin tärkeä. Hän haistoi sen ihanaa tuoksua, jota tulvahti koko huoneeseen kasvin saadessa vettä. Dean huomasi, että kukka oli hieman liikaa varjossa, olihan kello jo seitsemäätoista yli kolme. Hän kurotti kääntämään ikkunan sälekaihtimia hieman. Sitten hän siirtyi seuraavaan kasviin, Kadupuliin. Hän ei ollut koskaan saanut sitä vielä kukkimaan. Se kasvi kukki vasta 3 vuoden iässä, kerran vuodessa ja muutaman päivän ajan. Tällä hoidolla kukka ehkä kukkisi ensi kesänä. Sille ei saanut antaa paljoa vettä, kuten ei Atlassetrin taimellekaan. Ne elivät kuivilla alueilla, ja liika vesi sairastuttaisi ne. Nepalinvenuksenkenkä olisi valmis palaamaan Etelä-Aasiaan. Hänen pitäisi kysyä lupaa matkaan kahden kuun päästä, kun Aasiassa on lämpimin aika.
Osan kasveista kasteltuaan hän kävi istumaan sängylleen. Hän kaivoi yöpöydän laatikosta panhuilunsa, ja soitti lyhyen sävelmän. Sitten hän kuunteli. Panhuilun ääni kaikui hiljaisessa, miltei tyhjässä työväentalossa. Hän alkoi soittaa vanhaa, kaunista, hieman haikeaa kappaletta, ja kuuli, miten ruukuissa olevien kasvien lehdet kahisivat kuin tuulessa, liikkuen pienesti, rauhallisesti, kuin tuulessa huojuen.

//jos joku haluu jatkaa? Sorry vähän tönkköä


Vastaus:

Juup, hieman tönkkö, mutta hyvä :) 12 kp:tä

Nimi: Lintu

10.11.2018 17:28
~Emily~

Tajusin katsovani suoraan Deania silmiin, hän näytti enemmän ymmärtävän kysymykseni, ja sen miksi en halunnut olla seinien sisällä.
"Ymmärrän hyvin, mutta leirin ympärillä voi kuljeskella monia vaarallisia otuksia, minkä takia puolijumalatkaan eivät saa illalla kulkea leirin reunamilla yksin. Siksi emme voi antaa sinunkaan siellä yksin liikkua. Mutta älä huoli, palvelusväen talon sisäpihan sisäänkäynti on siinä huone 4. ja huone 5. välissä", hän sanoi taas rauhallisesti, mitään paljastamatta.
Ymmärsin jossain alitajunnassa, että hän suojeli, ja ymmärsi huoleni.
Kun sanoin etteivätkö nämä muistaneet panin sanoja, tajusin tekeväni suuren virheen. Huomasin Deanin hallitsevan sanojaan, ettei tämä suuttuisi minulle. Kerrankin näin tämän kasvoillaan jotain, ja se jokin paljasti minulle paljon.
Melkein hymyilin, kun sain vastauksen.
"Älä sinä nuori satyyri koskaan väitä, ettemme me muut muista suuren Panin sanoja. Hän on suuri esikuvamme, sankarimme. Hän on itse luonto."
"Minun huoneeni on täynnä uhanalaisia kasveja, joita hoidan ja kasvatan vaivalla ja rakkaudella. Kun ne ovat tarpeeksi vahvoja, istutan ne metsään. Jokainen satyyri parantaa luonnon voimaa kasvi kasvilta. Mutta se ei riitä, kuolevaisten takia. Siksi Pan on löydettävä, jotta voimme kertoa hänelle asiasta", hymyilin, tuon halusin kuulla. Jokin sisälläni sai rauhan, mutta odotin vielä vastausta yhteen asiaan.
"Ja muut ihmettelevät sinua siksi, ettet ole aivan samanlainen kuin muut. Oletko miettinyt, miksi kaikilla leirin satyyreillä on suuret sarvet, sinulla vain pienen pienet? Siksi, että olet tyttö. Me muut olemme poikia, olemme miehiä. Satyyrit ovat miespuoleisia luonnonhenkiä. Kaikki naispuoleiset ovat nymfejä, nereidejä tai muunkaltaisia. Mutta sinä olet satyyri", tajusin Deanin kumartuvan puoleeni, ja tajusin nyt mistä siinä oli kyse.
Kaikki näkemäni satyyrit, nehän olivat miehiä? Niin... niin se vain oli! Olin ainut.
"En tiedä miten niin tapahtui, miten se on mahdollista. Mutta vaikka muut kuinka katsoisivat, muista, että et ole outo. Olet ainutlaatuinen", Dean sanoi.
Tajusin tämän kasvoillaan lempeän katseen, josta paistoi läpi ymmärrys.
Dean nousi ylös, ja lähti hakemana jotain toiselta satyyriltä. Hän palasi luokseni heti, kun oli saanut sen mitä haki.
Katsoin hänen käsissään oli oranssi t-paita, katsoin sitä pitkään, enkä tiennyt mitä sanoa.
"Ota tämä, ettet kylmety. Olethan yksi meistä nyt, ja me pidämme sinusta huolta", Dean sanoi.
Katsoin toppiani hiljaa, ja sitten t-paitaa.
Otin tuon paidan vastahakoisena, enkä oikein tiennyt olisiko sen tarkoitus lämmittää minua enemmän kuin topin.
"Tuolla on amfiteatteri! Pian kerron, mitä siellä tehdään...", Dean sanoi.
Hän oli nyt iloinen, ja minua kummastutti kuinka tämän mieli oli muuttunut niin nopeasti.
Dean selitti taistelusta, ja hyvästä satyyrien ryhmähengestä. Jatkoimme tavallisesti matkaamme, ja katsoin viimein oikeasti kiinnostuneena tämän sanojaan.
"Eli Puoliveriset sohivat toisiaan miekoilla, ja aseilla, vain huvikseen?", naurahdin varmistukseksi.
"Niin.. kyllä", Dean naurahti.

Dean näytti minulle koko leirin, ja kun olimme palaamassa palvelusväen talolle, kuulin takaamme huudon.
"DEAN!! APUA! ENSIAPUA!! TÄNNE!!", joku mies ääni huudahti. Dean lähti juoksuun silmät suurina, ja lähti suoraan veden rantaan. Tunnistin heti automaattisesti huutajan, joka oli musta tukkainen satyyri. Hänen vieressään oli pyörtynyt poika, jolla oli mätivä haava kyljessä. Kylki oli veressä, ja aivan hiekassa. Katsoin Deania ihmeissään, ja tajusin tämän katseessaan kauhua. Pyörtyneen miehen vieressä oli tyttö, joka näytti hyvin järkyttyneenä.
Dean meni heti pojan eteen, ja näytti varmistavan hänen hengityksensä. Dean mittasi pulssin, ja alkoi heti toimimaan.
"Alex! Hae vettä! Vaikka paitaasi!", Dean huudahti. (?)
Alex pudisti päätänsä, ja otti paitansa pois samalla kun haki vettä. Hän kasti vedessä paitansa, ja ryntäsi takaisin.
Dean puhdisti tuota haavaa tarkkaan, ja poika alkoi vaikeroimaan kivusta. Tajusin meneväni pojan viereen, ja pitävän tätä kädestä. Dean oli nostanut pojan paitaa sen verran että näki haavan. Huomasin nyt vasta paikalle kerääntyneet ihmiset, ja pari poikaa tunkeutui ihmismassasta. Dean väisti rauhallisena, kun nuo pojat tulivat hänen tilalleen. Pidin yhä poikaa kädestä, kuin se voisi parantaa tätä jotenkin. Toinen pojista juotti tälle jotain, ja lopetti sen, ja toinen sitoi haavaa ripeällä tahdilla.
"Emily?", Dean kysyi.
Nostin katseeni Deaniin, ja tiesin välttämättä kasvoillani paistavan pelko, ja epävarmuus. Tuntui kuin olisin heijastanut maassa makaavan pojan tunteet omilla kasvoillani. Dean näytti menevän hämilleen, mutta tunsin kasvojeni vaihtuvan tavallisiksi alle aikakauden.
"Mitä täällä tapahtuu?!", kheiron huusi.
Hän tuli luoksemme, ja irrotin otteeni tuosta pojasta.
"Herra Kheiton.. Löysin Williamin, ja uuden puoliverisen, Auroran", satyyri sanoi.
Näin Kheironin punnitsevan Auroraa silmillään, ja katsovan sitten poikaa, siitä vielä satyyriin.
Ensiapu miehet hoitivat pyörtynyttä poikaa, eivätkä piitanneet Kheironista. Toinen pojista nousi ylös, ja sanoi: "Hän parantuu kyllä, poseidon on tehnyt hyvän pojan".
Kheiron nyökkäsi.
"Niin, en sitä epäillytkään", Kheiron mutisi.
"Emily, meidän on parasta lähteä", Dean kuiskasi korvaani.
Tajusin rypistäväni paitaa käsissäni, ja katsovan poikaa. En piitannut Deanin sanoista, vaan suljin kaiken ympäriltäni. Kaikki muu vaipui pimeyteen ympärilläni, ja laskeuduin polvilleni pojan viereen. Tonsin painavani hänen kättänsä, ja katsovani hyvin tarkkaan poikaa. Yht'äkkiä sokaiseva valo, eristi minut ja pojan, ja kaikki palasi entiselleen. Muiden hämmästyneet ilmeet, kun he hieroivat silmiään äskeisen valon vaikutuksesta. Tajusin Deanin hämmästyneen ilmeen, hänen suunsa oli auki, kuin olisin itse Pan suuri.
Katsoin itseäni, ja tajusin mistä oli kyse. Päälläni oli valkoinen pieni mekko. Vihreät köynnokset ympäröivät hänen kehoaan, hänellä oli tukassaan eri värisiä kukkia, kuin persephone olisi pukenut hänet. Mutta yksi asia hänessä kiinnitti varsinkin huomion. Hänen silmänsä, olivat luonnon hohtavat, niissä paistoi kaikki mikä eli, kaikki villi luonto.

Nimi: Firefly

10.11.2018 13:16
Dean Brightmore

Dean ymmärsi hyvin, miksei satyyri pitänyt neljän seinän sisällä asumisessa.
"Ymmärrän hyvin, mutta leirin ympärillä voi kuljeskella monia vaarallisia otuksia, minkä takia puolijumalatkaan eivät saa illalla kulkea leirin reunamilla yksin. Siksi emme voi antaa sinunkaan siellä yksin liikkua. Mutta älä huoli, palvelusväen talon sisäpihan sisäänkäynti on siinä huone 4. ja huone 5. välissä", hän totesi rauhallisesti.
"Sisäpihalla kasvaa kauniita riippupajuja, vaikka sisäpiha onkin melko pieni. Alakerran huoneista on ikkuna sinne."
"Mutta minäkin vietän huoneessani vain yöt. Neljän seinän sisässä oleminen tuntuu tietysti kuin ahtaalta vankilalta, mutta siihen tottuu. Kyllä minä mieluummin siellä olen yöni kuin hirviöiden syötävänä."
Samasta aiheesta keskustelu kesti vielä hetken, ja sitten olimm hetken hiljaa. Sitten Emily esitti kysymyksiä, jotka saivat minut todella miettimään sanojani.
"Älä sinä nuori satyyri koskaan väitä, ettemme me muut muista suuren Panin sanoja. Hän on suuri esikuvamme, sankarimme. Hän on itse luonto."
"Minun huoneeni on täynnä uhanalaisia kasveja, joita hoidan ja kasvatan vaivalla ja rakkaudella. Kun ne ovat tarpeeksi vahvoja, istutan ne metsään. Jokainen satyyri parantaa luonnon voimaa kasvi kasvilta. Mutta se ei riitä, kuolevaisten takia. Siksi Pan on löydettävä, jotta voimme kertoa hänelle asiasta."
"Ja muut ihmettelevät sinua siksi, ettet ole aivan samanlainen kuin muut. Oletko miettinyt, miksi kaikilla leirin satyyreillä on suuret sarvet, sinulla vain pienen pienet? Siksi, että olet tyttö. Me muut olemme poikia, olemme miehiä. Satyyrit ovat miespuoleisia luonnonhenkiä. Kaikki naispuoleiset ovat nymfejä, nereidejä tai muunkaltaisia. Mutta sinä olet satyyri."
Dean pysähtyi ja kumartui pienen satyyrin puoleen.
"En tiedä miten niin tapahtui, miten se on mahdollista. Mutta vaikka muut kuinka katsoisivat, muista, että et ole outo. Olet ainutlaatuinen", Dean sanoi lempeästi hymyillen, ja nousi sitten takaisin ylös. Hän kipitti nopeasti hakemaan eräältä toiselta satyyrilta jotakin, ja palasi sitten Emilyn luo. Hän ojensi sitä satyyrille. Se oli pieni, oranssi, puoliveristen leirin t-paita.
"Ota tämä, ettet kylmety. Olethan yksi meistä nyt, ja me pidämme sinusta huolta."
"Tuolla on amfiteatteri! Pian kerron, mitä siellä tehdään...", satyyri sanoi iloisesti, ja he jatkoivat kierrostaan.

//Emily?

Vastaus:

Eih.. Sait mut kyyneliin.. en edes tajua miten pätkästä saa noin tunteellisen, ja kaikkea sitä mikä saisi mut kyyneliin..

En löydä/pysty löytämään kirjoitus virheitä 10 kp:ta

Nimi: Lintu

09.11.2018 16:30
Tuo on siis emily >\\\<

Nimi: Lintu

09.11.2018 16:29
"No kaipa minä voin", Dean sanoi. En tiennyt mitä minulla jäi välistä, sillä kaikki muut tuntuivat tuijottavan minua.
Dean nousi takaisin seisomaan, ja katsoi penkillä istuvaa heppua.
"Porukka, Martin tulee tuuraamaan minua!" Dean sanoi, kuin asia olisi tälle jo itsestään selvyys.
Martin oli paljon tanakampi satyyri, ja hän näytti.. älkää ottako pahalla.. mutta paljon vanhemmalta. Martin ei näyttänyt kililtä, sitä minä tarkoitin.
Peli jatkui, ja Dean opasti minua odottamaan hetken.
Hän haki hupparinsa kentän laidalta, ja pyyhki selvästi hiekkaa sorkkiensa pohjasta.
Lähdimme kävelemään yhdessä esittely kierrosta, enkä ollut varma uskoltaisinko puhua vieraalle satyyrille läheskään. Onneksi satyyri avasi oman suunsa.
"Mutta kerroppas, mikä sinun nimesi on?" Dean kysyi.
Vastaaminen tuntui maailman vaikeimmalta tällä hetkellä, enkä melkein saanut suustani kakistettuja sanoja.
"Emily...", sanoin.
Päädyin taas tuijottamaan maata, ja salaa toivomaan että satyyri ei vahingoittaisi minua.
Katsoin lopulta Deania. Hän oli yllättävän rauhallinen, ja piti sitä ilmettä kuin peitelläkseen jotain.
"Emily? Se on kaunis nimi", Dean sanoi liiankin rauhallisena.
Kuitenkin tuo lause sai minut hymyilemään, ja jollain toisella tavalla, hän mietitytti syvästi minua.
"Kiitos", piipitin enää.
Ääneni muuttui aina kimeämmäksi, mitä hermostuneemmaksi muutuin. Nyt se oli varmaan korkeuden huipussaan, ja seuraavaksi en puhuisi.
Katsoin ympärilleni, ja huomasin lähellä nymfejä. Katsoin niitä pitkään, kun ne tirskuivat jostain. Hekin, tuhahdin mielessäni. Tuntui kuin jokainen nymfi olisi yht'äkkiä kiinnostunut minusta, ja pahin oli se etten edes tiennyt miksi.
"Niin...mistä aloittaisin? Täällä Puoliveristen leirissä me satyyrit toimimme Suojelijoina, ja muuten vain leirin yleisinä työntekijöinä. Me etsimme siis puolijumalia, tuomme heidät turvallisesti leiriin ja suojelemme heitä. Monesti etsintäretkille lähtee yksi satyyri turvaamaan puolijumalten selustaa. Mutta se on vaarallista hommaa se," Dean selosti.
Minua ei oikeasti kiinnostanut, mutta esitin että olisin oikeasti kiinnostunut aiheesta.
"Jotkut onnistuneet satyyrit saavat täältä sorkkajalkaisten neuvostolta kunnian toimia etsijänä, etsien suurta esikuvaamme jumala Pania. Hänestä olet varmaankin kuullut. Etsijänä toimiminen on yksi suurimmista unelmistani, jos ylhäisen herra Panin tapaamista ei lasketa. Varmaan kaikki satyyrit unelmoivat siitä.", Dean sanoi.
Pan... Kyllä! Olin kuullut jumalasta! Ja olin ihan varma että olin nähnyt jumalan moneen otteeseen. Mieleeni oli tullut hämärä muisto kuin olisin palvellut häntä jopa.
"Muuten tämä leiri on meidän kotimme, meidän suojamme. Näet vähän myöhemmin, missä asumme...tässä tulee nyt päärakennus", Dean jatkoi.
Katsoin rakennusta josta herra kheiron oli minut ensimmäisenä vienyt. Nyökkäsin vain Deanille, enkä sanonut mitään.
"Siellä on leirin pääkonttori, ja siellä pidetään kaikki tärkeät kokoukset. Seuraavaksi menemme amfiteatterille.", Dean sanoi.
Niin niin varmasti oli.. siltä se näytti kun jumalakin kelpuutti leposijakseen sen.
"Missä me nukumme? Siellä suuressa talossako?", Kysyin liian uteliaana.
Lisäsin mielessäni vielä, neljän seinän sisällä, kuin vankilassa.
"Suuressa talossa juu. Palvelusväentalossa. Muistaakseni alakerrassa, huone numero 4 on vapaa. Siellä rappusten alapäässä. Sinä voisit muuttaa sinne? Minun huoneeni on yläkerrassa, sen pitkän käytävän päässä. Huone numero 28.", Dean sanoi.
"Neljän seinän sisään? Ei.. ei kiitos.. olen tottunut nukkumaan taivas alla", tuhahdin.
Ennen kuin Dean kerkesi sanoa mitään, lisäsin vielä
"Ettekö muista panin sanoja? Opetuksia siitä että villiä luontoa suojelemiseksi? Ymmärrättekö sen virkaa? Ja miksi kaikki täällä ihmettelevät sitä että olen täällä?! Olethan sinäkin niin kuin minä! Puoliksi vuohi! Puoliksi ihminen!" Sanoin.
Siinä se tuli, se mitä hän ei näyttänyt. Jokin minun satyyrina olemisessa ei ollut hyvä, tai se ei ollut niin kuin sen pitäisi.
Hän katsoi minua ällistyneenä, ja katsoin tätä hyvin tiukan näköisenä Nyt hänen täytyisi vastata!!

Nimi: Firefly

08.11.2018 20:34
Dean Brightmore

Dean oli juuri pelaamassa lentopalloa muiden satyyrien kanssa. Hän oli juuri lähdössä juoksuun putoavan pallon perään, kun joku nykäisi häntä oranssin t-paitansa hihasta. Satyyri näytti muille pelaajille aikalisämerkkiä ja kääntyi nykäisijän puoleen. Hän yllättyi, kun huomasi, että nykäisijä oli pieni satyyrilapsi. Liian nuori Suojelijaksi, liian nuori Etsijäksi. Ja tuntemattomat kasvot. Uusi tulokas siis. Dean yllätyi vielä enemmän, kun huomasi lajitoverinsa olevan pieni tyttö. Tyttö. Sellaista Dean ei ollut koskaan nähnyt, naispuolista satyyria. Kaikki naispuoliset luonnonhenget olivat yleensä nymfejä tai vastaavia, miespuoliset satyyreja. Mutta Dean ei antanut hämmästyksen näkyä kasvoillaan, vaan hän kumartui lapsen puoleen.
"Niin?" hän kysyi.
"Kheiron sanoi että voisit esitellä paikkoja", pieni satyyri piipitti maata katsoen, todella ujosti.
"No kaipa minä voin", Dean totesi, ja nousi ylös. "Porukka, Martin tulee tuuraamaan minua!" Dean kuulutti, ja vaihtopenkillä istuva pönäkkä satyyri nousi innokkaana ylös. Sitten peli jatkui. Dean kävi nopeasti hakemassa harmaan nukkaisen hupparini hiekkakentän reunalta, ja pudisti hiukan hiekkaa sorkkiensa pohjasta. Sitten hän käveli jälleen tyttösatyyrin luo, ja he lähtivät kävelemään yhdessä, esittelykierroksen alettua.
"Mutta kerropas, mikä sinun nimesi on?" kysyi Dean pieneltä satyyrilta.
"Emily...", tämä vastasi ujosti.
"Emily? Se on kaunis nimi", vanhempi satyyri totesi rauhallisesti, saaden pienen satyyrin hymyilemään.
"Kiitos", kuului hiljaa hänen suustaan.
"Niin...mistä aloittaisin? Täällä Puoliveristen leirissä me satyyrit toimimme Suojelijoina, ja muuten vain leirin yleisinä työntekijöinä. Me etsimme siis puolijumalia, tuomme heidät turvallisesti leiriin ja suojelemme heitä. Monesti etsintäretkille lähtee yksi satyyri turvaamaan puolijumalten selustaa. Mutta se on vaarallista hommaa se," Dean aloitti pitkän puheensa.
"Jotkut onnistuneet satyyrit saavat täältä sorkkajalkaisten neuvostolta kunnian toimia etsijänä, etsien suurta esikuvaamme jumala Pania. Hänestä olet varmaankin kuullut. Etsijänä toimiminen on yksi suurimmista unelmistani, jos ylhäisen herra Panin tapaamista ei lasketa. Varmaan kaikki satyyrit unelmoivat siitä."
"Muuten tämä leiri on meidän kotimme, meidän suojamme. Näet vähän myöhemmin, missä asumme...tässä tulee nyt päärakennus", satyyri nyökkäsi kun suuri rakennus tuli oikealle puolelle.
"Siellä on leirin pääkonttori, ja siellä pidetään kaikki tärkeät kokoukset. Seuraavaksi menemme amfiteatterille."
"Missä me nukumme? Siellä suuressa talossako?" Emily kysyi uteliaasti.
"Suuressa talossa juu. Palvelusväentalossa. Muistaakseni alakerrassa, huone numero 4 on vapaa. Siellä rappusten alapäässä. Sinä voisit muuttaa sinne? Minun huoneeni on yläkerrassa, sen pitkän käytävän päässä. Huone numero 28." Dean totesi pitäen käsiää nukkaisen hupparinsa taskussa kävellessään.
Satyyrit jatkoivat matkaansa kohti amfiteatteria, ja Dean kuuli jossain kaukaa metsänymfin hyräilyä.

//Emily?

Vastaus:

12 kokemuspistettä. Virheitä löysin pari, ja niitä yritän löytää. :)

Nimi: Lintu

06.11.2018 22:29
~Emily~

Katsoin kun herra kheiron patisti minua päärakennuksen sisälle, ja lopulta lähdin rakennuksen sisälle.
"Herra Dianysos, saimme uuden satyyrin", Kheiron sanoi.
Dianysos käänti katseensa minuun, ja yllättyi selvästi jossain.
"Onpa yllätys, tervetuloa", hän tuhahti.
Kheiron katsoi tätä hyvin pitkään, ja selvästi torui tämän käytöstään.
Hän puhui Dianysokselle hetken jotain, mistä ymmärsin vain pari sanaa.
Kheiron opasti minut kuistille, ja sanoi.
"Etsi satyyri nimeltä Dean, hän voisi auttaa", Kheiron sanoi kumartuen puoleeni.
Katsoin häntä silmät siristäen, ja mietin mitä tämä tarkoitti. Mistä löytäisin Dean nimisen satyyrin, ja miltä tämä edes näyttu. Kheiron näytti kartasta palvelus väen talon, josta Dean luultavammin löytyisi.
Lähdin juoksemaan sorkillani niin nopeaa kuin pystyin, ja pian saavuin talolle. Sen vieressä joukko satyyreita pelasi jotain pallon kanssa, enkä minä siihen enemmin kiinnittänyt huomiota. Avasin oven, ja katsoin melkein tyhjää mökkiä.
"Herra Dean? Oletteko täällä?", kysyin itsevarmana.
Tajusin yhden satyyreista sijaavan sänkyä lähellä.
"Dean pelaa lentopalloa muiden kanssa ulkona", hän määki.
Lähdin takaisin ulos, ja erotin joukosta kihara tukkaisen, kilin näköisen satyyrin.
Menin hänen lähelleen, ja vetäisin varovasti hihasta.
"Herra Dean?", Kysyin.
Satyyri katsoi minua kysyvästi, mutta kumartui sen jälkeen tasolleni.
"Niin?", hän kysyi.
"Kheiron sanoi että voisit esitellä paikkoja", piipitin, ja katsoin maata.

//Anteeksi >\\< halusin tutustuttaa kaksikon tässä vaiheessa, sen takia pikku iltasatu//

Nimi: Lintu

05.11.2018 23:56
~William~

Tajusin herääväni Taxissa, jossa tajusin makaavani, matkalla kohti manthania. Tyttö oli etu penkillä, eikä puhunut mitään. Haavani päällä oli jonkinlaisia lehtiä, jotka olivat painettu siihen kuin laastariksi. Kuitenkin haavaan sattui kohtuuttoman paljon, eikä tämä pystynyt nousemaan ylös.
"Mihin menemme?", kähisin.
Ääneni oli käheä, varmaan kivun takia.
Tyttö kääntyi katsomaan minua, ja tämän silmissään oli selvä onnen pilkahdus.
"Olemme menossa kotiini", hän sanoi.
Taxi kuski oli aivan hiljaa, eikä uskoltanut laittaa vastaan.
Laskin pääni takaisin penkille, ja katsoin auton kattoa miettien kaikkia mahdollisia keinoja paeta, jos jokin hyökkäisi tämän kimppuunsa. Matka jatkui minun mittakaavaani liian kauan, kunnes auto viimein pysähtyi. Nousin autosta, ja tajusin olevani oma kotitalon pihassa. Talo oli 2 kerroksinen, ja onton näköinen. Kaukana sisimmässäni kuului tuuttu kuiskaus, joka oli aina siellä ollut. "Et kuulu tänne", sen jo tiesin. Olin leirillä iloisempi, ja paljon paljon turvallisempi. Katsoin tyttöä pitkään, ja hän tuli vierelleni. Annoin taxi kuskille rahat, ennen kuin hän ehti, ja lähdin kohti taloa.
"Hoidat haavani, ja sitten lähdetään leiriin", sanoin.
Tyttö näytti enemmän hämmästyneeltä, kuin apua tarvitsevalta puoliveriseltä.
Tiesin hänen täsmälleen kerran kuulleen minun puhuvan, ja tämä oli toinen kerta.
"Menemmekö sisälle? Vai emme?", kysyin naurahtaen.
Tyttö heräsi transsistaan, ja avasi avaimillaan ovensa.
Astuin sisään, selvästi muotitajuiseen, ja moderniin taloon. Kiitin jo nyt Hestiaa, siitä että sain olla jonkun kotona.
"Jos minun täytyy arvata, et ole Apollonin lapsi, tai Hermeen lapsi", naurahdin.
Hän katsoi minua kuin tyhmää.
"Kuka Apollon, tai kuka Herne?!", tämä kysyi ihmeissään.
"Herme, varastamisen, ja kaupankäynnin jumala. Ja Apollon, musiikin, runouden ja ennustamisen jumala", tuhahdin.
Seurasin tyttöä, kun tämä otti lääkekaapista jotain, ja ojensi minulle särkylääkkeitä. Avasin purkin, ja otin sieltä kaksi pilleriä heittämällä. Tajusin oven tavähtävän auki, ja sieltä tuli heti tunnistamani satyyri. He olivat siis viimein saaneet minut, eikä pakomatkani yltänytkään niin pitkälle kun jaksoin kuvitella.

Musta tukkainen, nutturapäinen satyyri. Kapeat laihat kasvot, ja mustan vuohen sorkat, niiden päällä olevat vaatteet, peittivät tästä puolet. Oranssi t-paita, farkku takki, ja kireät normi farkut. 15 vuotiaan näköinen, mutta 18 vuotias.
"Antaudun! Tunnustan", sanoin, ja nostin kädet ylös.
"Haa haa, hauskaa", Alex sanoi.
"Tiedätkö kuinka huolissani olin sinusta, ja sinun karkaus yrityksistäsi?!", tämä huudahti.
Vasta nyt tämä tuntui tajuavan tytön vierelläni.
"Auranne haisi kauas, lisäksi aiheutit herra D:lle paineita, paperi sotaa liikaa, ja Kheiron on hermo riepaleina", Alex huokaisi.
Katsoin maata, ja aloin miettiä mitä kummaa pystyin selittämään herra D:lle.
"Tiedän, tiedän. Herra D ottaa puoli nirrini pois, ja Kheiron pitää minua, Deania, Alexcaa, ja engelaa, kuin lapsinaan", tuhahdin.
"Anteeksi, mutta mistä puhumme?", tyttö kysyi.
"Siitä mitä käy kun palaatte leiriin", Alex sanoi.
Nyökkäsin kohti tyttöä, ja vasta nyt tämä näytti tajuavan pointtini.
"Aaai..  Et ole käynyt leirissä?", Alex sanou.
"Missä leirissä?", tyttö kysyi.
"Kuule tuota ööm...", Alex mumisi.
"Aurora, Aurora Flowermorning", hän sanoi.
Jo nimikin sai minut säpsähtämään.
"Niin! Aurora! Juttu on sellainen, että äitisi, tai isäsi on Jumalatar, tai jumala. Kreikan myytti. Ja ne ovat totta, se on luonnollista", Alex selitti rauhallisesti.
"Jumala.. jumalatar", Aurora jupisi.
"Niin, sellainen joka hallitsee jotain", selitin.
Alex kertoi miten oli päässyt tänne asti, pegasoksella, joka oli karannut. Ja siten kuinka tämä oli saanut nymfeiltä ohjeita meidät löytääksemme.
"Minulla on helpompi keino", naurahdin.
"Mikä?", Alex kysyi ihmeissään.
"Isä", yksi sana riitti, meidän keskuudessamme ymmärtämään mitä tarkoitin.
"Selvä", hän sanoi epävarmana.

Lähdimme takaisin meren rantaan, ja selitimme käsitteitä Auroralle, joka melkein hämmästyi tiedon määrästämme. Nimen omaan, melkein. Viimein kun pääsimme meren rantaan, kuiskasin aalloille toiveeni. Isä kuuli pyyntöni, ja pian olin veden alla, pidellen kahta ihmistä. Maisema oli taas huikea, veden kirkkaassa, mutta likaisessa pohjassa. Valoja kaikkialla, kaveja, elämää, kaloja. Tuntui kuin veden pohjassa ei löytäisi edes paikkaa, josta voisi löytää rauhaa. Tajusin nauravani, kun kaverini pidättelivat henkeään. "Hei, hengittäkää vain. Olette isäni suojeluksessa", nauroin. Oli jo outoa että nauroin Auroran seurassa, mutta jokin tässä sai minut hymyilemään, nauramaan, itkemään, tekemään kaiken. Jokin hänen silmissään, mielessään, ja kasvoissaan. Hän hautasi olemuksellaan muut, yksin kertaisella kauneudellaan.
"Oletpas hyvällä tuulella", Alex tuhahti.
Tunsin naamani pyyhkiytyvän perus lukemille.
Tuhahdin tälle, ja jäin katsomaan vettä.
Pitkän taivalluksen jälkeen, pääsimme leiriin. Nostimme päämme vedestä, ja voisin kuvitella monia ihmisiä rannalle jo nyt.


Nimi: Firefly

05.11.2018 18:29
Dean Brightmore

Oli kulunut päivä siitä, kun Poseidonin poika oli kadonnut. Dean oli kilttinä ja uskollisena satyyrinä mennyt heti kertomaan herra D:lle tapahtuneesta. Kun tätä ei ollut näyttänyt kovasti kiinnostavan puolijumalien määrä, oli satyyri kipittänyt kertomaan asiansa herra Kheironille. Ja tämä oli ryhtynyt toimeen heti, lähettämällä irisviestiä läheisten alueiden kentaureille, ja järjestämällä puolijumalista pegasoksilla liikkuvan etsintäpartion. Ja Deania hän oli kiittänyt kertomisesta. Silti satyyria ärsytti, että hän oli noin pelännyt puolijumalaa, eikä ollut tehnyt asian eteen mitään. Hänhän oli sentään etsijä. Hän etsi, suojeli ja toi puolijumalia leiriin! Mikään hirviö tai oikutteleva puolijumala ei voinut häntä estää, tai sai hänen sarvistaan! Kaikki oli tuotava leiriin, turvaan ja lämpimään. Deania hermostutti, että sorkkajalkaisten neuvosto suuttuisi hänelle. Mutta eihän se hänen vikansa ollut. Satyyria kiukutti puolijumalapojan käytös. Eikö hänelle kelvannut turva?

Pienikokoinen satyyri asteli leirin poikki kohti mökkiä, jossa satyyrit ja muut leirin työntekijät yöpyivät. Hän katseli matkalla kun Apollon lapset harjoittelivat jousiammuntaa. Jousiammunta oli Deanista pelottavaa. Ei pieni satyyri muutenkaan saanut hääppöisillä voimillaan jousta laukaistua. Kiharatukkainen satyyri avasi mökin oven, ja kiiruhtu huoneeseensa. Huone oli pieni. Siellä oli pieni vaatekaappi, jossa ei ollut muita vaatteita kuin neljä puoliveristen leirin t-paitaa siistissä pinossa, hänen harmaa hupparinsa, kahdet farkut, sortsit sekä styroksilla täytetyt lenkkarit, joita hän käytti puolijumalia etsiessään, peittääkseen vuohensorkkansa. Huoneen toisella reunalla, ikkunan vierellä oli hänen kokoontaitettava vuoteensa, ja valkoinen korkea hylly, jonka hän oli täyttänyt huonekasveilla. Pienellä yöpöydällä vuoteen vierellä oli puoliksi syöty alumiinitölkki ja pieni lamppu. Hyvin sijatulla vuoteella oli hänen rakas panhuilunsa. Satyyrin isä oli kuollut jo ennen tämän syntymää, ja hänen äitinsä oli tuonut hänet leiriin. Dean on siis viettänyt koko ikänsä leirissä, ja leiri on ollut hänen ainoa kotinsa. Hänellä ei ollut koskaan ollut opettavaa isää, ja rakastavaa äitiä. Kheiron oli ollut yksi hänen isähahmoistaan, suurista esikuvistaan. Tuo vanha kentauri oli opettanut, kasvattanut ja kannustanut häntä. Toinen hänen isähahmoistaan oli luonnonjumala Pan. Ei Dean ollut koskaan tätä ylhäistä jumalaa tavannut, ei tietenkään. Hän olisi siihen aivan liian alhainen. Eikä tätä suurta jumalaa oltu nähty tuhansiin vuosiin, mikä oli Deanista todella surullista. Jos hän joskus tapaisi tämän, hän kertoisi kuolevaisten tuhoamasta luonnosta, ja kaikista vääryyksistä mitä luontoa kohtaan oli tehty. Hän tarjoaisi apuaan luonnon pelastamisessa. Hänen suuri unelmansa olisi tulla täysivaltaiseksi etsijäksi, jolloin hän voisi matkata ympäri maailmaa etsien jumala Pania. Tosin kukaan sinne lähteneistä satyyreista ei ole palannut...silti! Silti Pan oli löydettävä!

Dean puki puhtaan Puoliveristen Leirin t-paidan päälle, putsasi hiekat sorkkiensa välistä, pörrötti hieman kiharaa hiuspehkoaan ja suki pitkiä vuohenkorviaan. Hän käänsi ikkunoiden sälekaihtimia jälleen kerran, niin että laskevan auringon valo osuisi täydellisesti huonekasveihin. Sitten hän astui ovesta ulos ja lähti pelaamaan lentopalloa hiekkakentälle muiden satyyrien kanssa, siihen asti kunnes kongi soisi ja illallinen tarjoiltaisiin.

//jos joku haluaa jatkaa / tulla puhumaan Deanille niin siitä vaan :3

Vastaus:

Eiihh... ihana... laittoman söpö <3!!!

15 kokemuspistettä

Nimi: Pelkotuoksu

02.11.2018 20:27
Aurora Flowermorning

Katsoin rohkeasti taistelevaa poikaa, joka miekkaili taitavasti. Sitten tapahtui jotain, ja suuren olennon miekka osui poikaan. Hänen kylkensä alkoi vuotamaan verta, katsoin järkyttyneenä häntä. Otin käteeni rohkeasti maassa lojuvat nuolet ja tähtäsin suoraan kohti isoa olentoa.
*Uskallanko? Pakko...* ajattelin.
Ammuin nuolen suoraan isoon olentoon ja yhtäkkiä, kun se oli juuri antamassa pojalle iskua, se hahíhtui savuna ilmaan. Heitin nuolet maahan. Seuraavaksi kiinnitin katseeni poikaan, joka vuoti verta.
"Onko sinulla kipulääkkeitä?" poika kysyi.
Ryntäsin tämän keltatukkaisen pojan luokse ja kaivoin taskustani puhelimen. Näppäilin salasanan, ja huomasin, että akku oli lopussa. Puhelin alkoi piipittämään akun loppumista, mutta siltikin, vapisevin sormin painoin puhelimenkuvaketta. Puhelin toimi hitaasti, se johtui varmaan siitä, että olimme metsän keskellä ja osittain siitä, että puhelimeni akku oli vähissä. Lopulta pääsin yhteistietoihinin ja nopeasti näppäilin taxin numeron. Puhelimeni alkoi hitaasti, mutta varmasti soittamaan.
*Kestä tämä puhelu*, anelin ja kuuntelin hiljaa puhelimeni jatkuvaa piipitystä.
Lopulta puhelimesta alkoi kuulumaan rahinaa ja köheä miesääni alkoi puhumaan.
"Haloo?"
"Hei, täällä on Aurora Flowermorning. Olemme täällä metsässä jonkun pojan kanssa, joka juuri pelasti minut, hän taitaa olla tajuton. Voisitko tulla hakemaan meidät, ja viedä lähimpään kauppaan?" kysyin ja hetkeen ei puhelimestani kuulunut mitään.
Säikähdin sen jo sammuneen, kunnes kuulin taas miesäänen:
"Voin, mutta missäpäin metsää olette? Ja miksi et veisi poikaa sairaalaan? Voin tarjota kyydin ja-"
"Ei, vie minut lähimpään kauppaan, ostan kipulääkkeitä ja sitten vie minut kotiini. Ja tässä lähellämme on aika suurehko kivi."
Taxikuski huokaisi, mutta vastasi myöntävästi.
"Olen siellä noin-" puhelu loppui kesken, ja tajusin, että akkuni oli loppunut.
Huokaisin rauhallisesti ja tajusin, että minua itketti. En pidätellyt kyyneliä, vaan annoin niiden tulla. Itkin vain säikähdyksestä ja pelosta. Pelkäsin tämän kyseisen pojan puolesta.
*Tulisipa taxi pian...*
Itkiessäni päätin hakea vähän lehtiä viereisestä pensaasta. Repäisin siitä hieman paksuja ja suuria lehtiä ja asetin ne varovaisesti pojan haavan päälle. Sitten painoin pääni käsiini ja annoin kyynelien tulla. En tiedä mitä tapahtui, olinko itkenyt niin pitkään, mutta yhtäkkiä taxikuski jo oli nostamassa poikaa taxiin. Kiipesin varovaisesti lähimmäiselle penkille ja katsoin poikaa.
*Älä anna hänelle tapahtua mitään...*
"Lähimpään kauppaan siis?" kuulin taxikuskin kysyvän äänen.
Nyökkäsin ja hiljaisuuden vallitessa matka alkoi.

//William?

Vastaus:

Paranet koko ajan! Tiedoksi että hirviöt voivat 'aistia', ja havannoitsevat paikkasi kun soitat. Siksi yleensä ei kannata soittaa, ja Aurorahan ei siitä tiedä.. tuo oli siis riski, mutta hyvä sellainen.. Saat 10 kp:ta. Ja kiitos!!

Nimi: Lintu

30.10.2018 16:34
~William soutriver~

Kävelin rannalla, enkä uskoltanut sanoa mikä vaisto minua veti kohti metsää, mutta sinnen menin. Olin yleensä pitänyt metsässä horhoilemisesta, ja muutenkin liikkeessä olemisesta. Dionysos tuli välillä juttelemaan minulle, ja minua oikein tympäisi välillä, kun tämä suosi lapsiaan leirillä. Kylmä tuuli puhalsi lävitseni, ja muistin pakanneeni untuva takin. Poikkesin lähimmässä kaupassa, vessassa vaihtamassa vaatteet. Lämmin oranssi takki, ja mustat farkut. Niin minun tapaistani... huokaisin mielessäni. Lähdin ulkona jatkamaan. Katsoin metsää ympärilläni, se oli tiheää. Tajusin hirviön hajun lähelläni, mutta maassa oli ihmisen jälkiä. Joku oli siis kulkenut tästä äskettäin, ja jos hän olisi puoliverinen, tämä oli vaarassa. Lähdin juoksuun aamu auringossa, ja melkein voisin nähdä Apollonin vaunut jos keskittyisin. Kuitenkaan siihen ei ollut aikaa, kun näin jo blondin lepäävän kivellä, minotaurus takanaan. Vetäisin miekkani esiin, ja juoksin niin nopeaan kuin vaan voin. Hyppäsin, ja kaadoin tytön juuri sopivasti sivuun, kun minotaurus syöksyi siihen missä blondi oli ollut. Minotaurus ärjyi hurjana, ja minä pomppasin ylös. Syöksyin minotaurusta päin, mutta juuri kun olisimme törmänneet, hyppäsin minotauruksen päälle. Viilsin miekallani tämän selkään syvän, mutta ei niin pitkän haavan. Heitin tytölle jousipyssyn ja nuolia, ja toivoin että tämä todella olisi puoliverinen.  Juoksin kauemmas, mutta minotaurus viimein osui minuun. Kipu räjähti kyljessäni, kun minotauruksen miekka sivelsi iskun kylkeeni. Käännyin silmät auki katsomaan minotaurusta, ja suorastaan anelin loppua. "Tee se", vaikeroin.

Kun minotauruksen olisi pitänyt antaa surman isku, se jähmettyi, ja lopulta katosi savuna ilmaan. Tuhahdin, ja nousin verta vuotaen polvilleni. Tyttö näytti hyvin järkyttyneeltä, ja tiesin melkein heti, että maassa oli verta, ja samoin kuin takissani. Kipu kylvi sisälläni, kun katsoin tyttöä silmiin. "Onko sinulla kipulääkkeitä?", sanoin. Hymyilin, ja itkin samalla kivusta. Tyttö ryntäsi luokseni, ja sitten kaikki pimeni.


Nimi: Lintu

29.10.2018 20:24
//sovimme nämä asiat toisaalla muokattavaksi ^^//

Aurora Flowermorning, Afroditen lapsi

Heräsin auringonsäteisiin, jotka häikäisivät silmiini. Ilma tuoksui aamukasteelle, ikkuna talossamme oli auki. Linnut visersivät, lauloivat aamulaulujaan. Huokaisin rauhallisesti syvään ja nousin istumaan. Varovaisesti käärin peiton pois päältäni ja nostin pitkät, ja näin aamusta takkuiset hiukseni pois tyynyn päältä. Venyttelin pitkään ja lopulta asetin jalkani kylmälle lattialle. Nousin hetkessä seisomaan ja tunnustelin varpaillani kylmää lattiaa.
Kävelin reippaasti ikkunalle, ja työnsin pääni ulos. Nautin hellästä tuulen tuiverruksesta.
Kävelin takaisin ja istahdin vuoteelleni miettimään tulevaa päivää, mitä tänään tulisi tapahtumaan?
"Voisin käydä kävelyllä, on niin kaunis ilmakin", ajattelin ääneen ja menin vaatekaapilleni.

Avasin varovaisesti vanhan kaapin oven ja otin kaapista mustat legginssit, ja mustan t-paidan, jossa oli pegasos. Puin vaatteet nopeasti päälleni ja kampasin hieman hiuksiani peilin edessä, päätin kuitenkin jättää ne tänään auki.
Lähdin kohti ovea, en halunnut syödä mitään, halusin vain heti ulos. Nopeasti laitoin kengät jalkaani, avasin mökin ulko-oven ja astuin ulos, raikkaaseen aurinkoiseen säähän.
"Ah, ihana sää, voisin käydä vaikka metsäpolulla." huokaisin ja lähdin reippaasti kohti lempi metsäpolkuani.
Kuljin rauhallisesti eteenpäin ja nautin auringon paisteesta. Nappasin vielä käteeni kukan, se oli säästynyt syksyn pakkasilta. Kiedoin kukan varovasti hiuksiini ja jatkoin matkaani.

Olin tullut jo ties kuinka kauas, mutten halunnut vieläkään kääntyä. Istahdin hetkeksi kivelle, ja kuuntelin lintujen loputunta viserrystä, joka jatkui aina vaan. En edes tajunnut, että hämärä alkoi jo laskea, enkä tajunnut sitä, kuinka joku tarkkaili minua läheisestä pensaasta. Sitten kuulin kauempaa viheltelemistä. Kiinnitin katseeni kaukana tulevaan hahmoon, joka alkoi yhtäkkiä juosta minua kohti. Säikähdin, ja katsoin sinne, mistä kuului rasahtelua. Hädissäni kirkaisin, kun jokin pensaasta lähestyi minua. Tiesin, että se oli jokin iso. Miten selviäisin tästä?

//William?


Vastaus:

5 kp:ta?.. Joskus tuntui että vain luettelit asioita, mutta se on ymmärrettävää, sillä en usko sinun kirjoittaneen ihmisillä sitten pitkään aikaan!

Nimi: Pelkotuoksu

29.10.2018 19:42
Aurora Flowermorning, Afroditen lapsi

Heräsin auringonsäteisiin, jotka häikäisivät silmiini. Ilma tuoksui aamukasteelle, ikkuna talossamme oli auki. Linnut visersivät, lauloivat aamulaulujaan. Huokaisin rauhallisesti syvään ja nousin istumaan. Varovaisesti käärin peiton pois päältäni ja nostin pitkät, ja näin aamusta takkuiset hiukseni pois tyynyn päältä. Venyttelin pitkään ja lopulta asetin jalkani kylmälle lattialle. Nousin hetkessä seisomaan ja tunnustelin varpaillani kylmää lattiaa.
Kävelin reippaasti ikkunalle, ja työnsin pääni ulos. Nautin hellästä tuulen tuiverruksesta.
Kävelin takaisin ja istahdin vuoteelleni miettimään tulevaa päivää, mitä tänään tulisi tapahtumaan?
"Voisin käydä kävelyllä, on niin kaunis ilmakin", ajattelin ääneen ja menin vaatekaapilleni.

Avasin varovaisesti vanhan kaapin oven ja otin kaapista mustat legginssit, ja mustan t-paidan, jossa oli pegasos. Puin vaatteet nopeasti päälleni ja kampasin hieman hiuksiani peilin edessä, päätin kuitenkin jättää ne tänään auki.
Lähdin kohti ovea, en halunnut syödä mitään, halusin vain heti ulos. Nopeasti laitoin kengät jalkaani, avasin mökin ulko-oven ja astuin ulos, raikkaaseen aurinkoiseen säähän. Lähdin juosten kohti leiriä, ja pian pääsin leirille. Astuin sisälle ja en huomannut ketään, joten päätin jo lähteä kävelylle.
"Ah, ihana sää, voisin käydä vaikka metsäpolulla." huokaisin ja lähdin reippaasti kohti lempi metsäpolkuani.
Kuljin rauhallisesti eteenpäin ja nautin auringon paisteesta. Nappasin vielä käteeni kukan, se oli säästynyt syksyn pakkasilta. Kiedoin kukan varovasti hiuksiini ja jatkoin matkaani.

Olin tullut jo ties kuinka kauas, mutten halunnut vieläkään kääntyä. Istahdin hetkeksi kivelle, ja kuuntelin lintujen loputunta viserrystä, joka jatkui aina vaan. En edes tajunnut, että hämärä alkoi jo laskea, enkä tajunnut sitä, kuinka joku tarkkaili minua läheisestä pensaasta. Sitten kuulin kauempaa viheltelemistä. Kiinnitin katseeni kaukana tulevaan hahmoon, joka alkoi yhtäkkiä juosta minua kohti. Säikähdin, ja katsoin sinne, mistä kuului rasahtelua. Hädissäni kirkaisin, kun jokin pensaasta lähestyi minua. Tiesin, että se oli minosaurus. Miten selviäisin tästä?

//William?

Nimi: Lintu

28.10.2018 13:45
William~

Pakkasin reppuni, tyhjässä poseidonin mökissä. Katsoin itseäni vielä peilistä, ja vedin käteni hiuksieni läpi. Lähdin kohti ovea, kädessäni taskulamppu. Avasin oven, joka narahti pienesti. Tuokin narahdus saattaisi paljastaa minut täällä. Pujahdin ulos oven raosta, ja katsoin vielä kerran taakseni, kuin varmistaen ettei siellä ollut ketään. Suljin jo oven, ja ehdin jo luulla ettei kukaan näkisi minua, mutta turhaan. "Minne olet menossa poseidonin lapsi?", Dean sanoi. Dean oli satyyri, juuri sellainen josta pidin. Hänen isänsä oli löytänyt minut nuorena kadulta. Tiesin hymyn leviävän kasvoilleni, mikä oli todella harvinaista.
"Pois, pois täältä.. Tai no ainakin manthanille asti", huokaisin. 
Dean katsoi minua pitkään, ja mietti kai tapoja ilmoitta muulle leirille lähdöstäni.
"Bäää! Älä lähde! Jää tänne", tämä sanoi.
Nostin kulmiani, ja pitelin pokkani.
"Et kerro kenellekkään, tai saat vedestä", naurahdin, ja nostatin takanammme allokkoa.
Dean katsoi minua silmät suurina.
"Eiii tarvitse!", tämä määki kauhistuneena.
Nauroin vähän, ja katsoin satyyriä.
"Hyvä poika, ota tölkki", kiusoittelin tätä, ja heitin tälle metalli tölkin.
En jäänyt kuuntelemaan kun tämä söi tölkin, vaan lähdin suoraan eteenpäin. Tavoitteenani olisi seuraavaksi saada kyyti. Olin miettinyt tätä osuutta hyvin pitkään, sillä isä ei varmana antaisi minulle kyytiä, jos käyttäisin sitä karkaukseen. Jokin osa aivoissani kuitenkin sanoi. "Mene ullakolle", en ymmärtänyt mistä ääni päähäni tuli, tai kenen se oli. En todellakaan aikonut mennä pää rakennukseen, sillä kheiron varmasti heräisi siihen. Samoin kuin Dionysoskin, ja hän varmasti kuristaisi minulta nirrin pihalle, jos saisi minut tästä kiinni. Kävelin meren rantaan, ja kuiskasin aallokolle pyynnön. "Isä, pyydän.. Kaikista päivistä kun et ole vastannut pyyntöihini, pyydän.. Olisiko tänään sen aika? Vie minut Manthanille...", sanoin pyyntöni, ja anelin että tämä kuulisi. Vaikka oli keski yö, ja kaikki muut melkein olivat nukkumassa, isäni kuuli pyyntöni. Aalto otti minut sisääni, ja kaiken ihmeessä, pystyin hengittämään. Katsoin käsiäni ihmeissäni, ja sitten vasta vilkaisin missä olin. Näkymä oli todella hämmentävä, sillä kaikkialla näkyi vettä, ja kaloja. Kuitenkin hämmentävintä olivat valot, jotka loistivat puhtaista koralleista, meren pohjasta. Ensimmäinen kysymykseni mielessäni oli, Missä olin? Ja toinen oli, Miten liikun. Ei ollut minulle ihme Poseidonin lapsena, että pystyin hengittämään veden alla, mutta veden alla liikkuminen saattaisi tuottaa joskus ongelmia. Liikautin jalkojani, kuin uidakseni normaalisti. Tajusin liikkuvani normaalisti, ja nosuinkin pian pintaan. Katsoin ympärilleni, ja huomasin olevani parin kymmenen metrin päässä rannasta. Upposin taas pinnan alle, ja lähdin uimaan pitkin tyyneä merta. Täällä kellään ei tuntunut olevan kiirettä, eikä ruuhkaa ollut.

Olin varmaan uinut pari sataa kilometriä, enkä tiennyt miten se olisi edes mahdollista, kun seuraavan kerran nousin pintaan. Aurinko oli juuri nousemassa Manthanin hiekkarannoilla, ja olin jotenkin kulkenut meristä järviin, ilman tietämättäni. Nousin rannalle, ja katsoin ympärilleni. Ihmisiä oli jo tähän aikaan rannalla paljon, eikä tarvinnut olla nörtti, että tiesi noiden näkevän minun olevan normi uimari, vaikka nousinkin vedestä ruti kuivana, he näkivät minut märkänä. Lähdin kulkemaan valko hiekkaisella rannalla, jolla ihmiset kulkivat liian paljastavissa bikiineissään, tai joissain muissa tiukemmissa. Minne ensin, kysyin itseltäni. "Empire stage buildingiin", sama ääni sanoi päässäni. Kuka tuo puhuja oli?! Miksi hän oli pääni sisällä?! Olinko sekoamassa?! Satoja kysymyksiä vyörähti mieleeni, kun tuo ääni puhui minulle.

Ääni oli minulle jotenkin hyvin rauhoittava, ja jollain tavalla tuttu. Vaikka en ollut nähnyt vamhempiani koskaan, tiesin että tuo ei ollut äitini. En tiennyt oliko minulla sisaruksia, tai oliko minulla isä puolta. Ainoa mitä tiesin, oli se että minut oltiin löydetty 2 vuotiaana, kadulta yksin. Ei merkkiä, ei kirjettä, vain lapsi istumassa maassa. Olin viettänyt koko elämäni leirissä, ja olin sen vakio ympäri vuotisia asukkaita, ja oli melkein varmaa että eläisin siellä koko lyhyen elämäni loppuun asti. Ja nyt kun katsoin Manthanin taivasta, kaukainen kaipuun tunne valtasi sisimpäni.


<3

©2018 Puoliveristen kolo - suntuubi.com